Kävin Alegressa. Suvullisten osiossa. Ei saisi. Siellä on aina hevosia, jotka muistan olleen myynnissä vuosia sitten, ja joista olen tehnyt tarjouksen. Olen saanut vastaukseksi, että ei tällä kertaa, ja siellä hevoset nyt viruvat Alegressa, eikä kukaan niitä enää halua. MIKSEI niitä myyty minulle?!
Olisin pitänyt niistä hyvää huolta. Lupasin ostotarjouksessa aina vain sen verran, mitä oikeasti aion tehdä. Joku torvi aina meni lupaamaan kuun taivaalta, sai hevoseen, ja tadaa, kolmen vuoden kuluttua se on Alegressa ja parhaat vuotensa elänyt. Minä olisin tarjonnut hevoselle siedettävän elämän: sen, mitä tarjouksessani lupasin. Minä olisin tarjonnut loppuelämän kodin. Minä olisin ollut äärettömän laiska kisakalenterin päivittäjä ja varsojen teettäjä, mutta lopulta, jonain päivänä hevonen olisi ollut siinä kunnossa, kun sovittiin.
Nyt, kun katsoin erästäkin suokkioria, jota RAKASTIN aikoinaan, teki mieli huutaa. Ensin sen ostajalle, että miksi sen pilasit ja hylkäsit, niin lupaavan hevosen. Sitten sen kasvattajalle, että miksi olit niin tyhmä, ettet antanut sitä minulle, koska minä olisin sitä rakastanut aina.
Tähän loppuun haluaisin kiittää virtuaalihevosten kasvattajia siitä, että haltuuni on annettu Kärmeniemen Pikkuvarpunen, Mörkövaaran Leijonaraita ja Partajehu, Serenin Staffimiehetär, Meren Karkkinääri, Derek Demo, Barkensten Weich ja ihan kaikki muut holstit, J.T. Ärrinpurrin, ja monia, monia muita, jotka ovat minulla yhä tai ovat lupaukseni täytettyäni kuolleet vanhuuteen. Kiittäisin myös virtuaalisia maailmanmatkailijoita tuontihevosista, jotka olen saanut ostaa, erityisesti sata vuotta sitten lopettanutta Kultakengän Siittolan Suskia, joka antoi minulle Agata Jewelin, elämäni virtuaalihevosen.
P.S. Myykää mulle hevosia, älkää muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti