Tapaan laittaa tänne kaikki tarinakisojen tarinat, ja tänään tuloksia laittaessani Maya Queenin sivulle huomasin yhden vallan puuttuvan! Tässä on siis vuoden 2015 tammikuun KERJ-Cupin tarinaluokan tarina.
Luokka 10, tarinaluokka. 1 osallistuja.
1. Oresama (VRL-02753) - Maya Queen / CIC4
"Mä lupaan, että en enää ikinä pidä sua itsestäänselvyytenä", sanoin
uudenvuodenpäivänä Maya Queenille, joka tutki karsinastaan uteliaana minua ja
tallin käytävällä lounastaan lopettelevaa valmentajaamme.
"Joo kiitos, ja mä
lupaan etten syö enää ikinä ennen ens kertaa. Kato mä oon raskaana", huokaisi
tammani uskollinen aseenkantaja, ei kun valmentaja Miika Rossi Saarioisten
pitsalla täytetty vatsa pystyssä.
"En mä susta puhu, Herra Itsestäänselvyys,
vaan mun hevosesta."
"Mä olen itse asiassa hyvin tärkeä henkilö, sä et olis
mitään ilman mua, kuka paransi tonkin hevosen selkäongelmat häh, sulla on noussu
nestettä päähän, arvaa etinkö mä uuden työpaikan, täälä todellakaan voi olla kun
sä oot niin..."
Miika Rossin närkästynyt napina vaipui pois mielestäni, kun katuvaisena
ajattelin, miten olen uskollista ratsuani kohdellut. Välillä olen ollut niin
kauan tallista poissa, että tuntuu ihan kuin minulla ei olisi hevosta koskaan
ollutkaan. Aina on muka kiire, aina sitä on löytävinään kaikkea tärkeämpää.
Onhan hevosellani kaikki hyvin noin ulkoisesti, mutta siitä näkee, että se pitää
nykyään valmentajastani enemmän kuin minusta. Eikä mikään ihme! Miikahan on
ollut tamman kanssa varsasta asti ja viimeisen vuoden halunnut ratsastella sillä
myös viikonloppuisin huvin vuoksi maastossa. Minä se olen kohdellut omaa
hevostani kuin ilmaa. Mitä jos se kuolisi tänään? Katuisin, etten ole ollut sen
kanssa enempää, että olen menettänyt monta hetkeä.
Miten voi kohdella itsestäänselvyytenä yhtä oman maailmansa suurinta ihmettä?
Muistan aina, kun hevoseni oli vielä pikkuvarsa. Ystäväni, jotka olivat ostaneet
aikuiset hevoset, ratsastelivat maastossa, kun minä jäin kotiin. Minua ei
haitannut yhtään, koska Maya Queenilla oli tapana haassa istuessani könytä
viereeni ja lepuuttaa päätään sylissäni niin kovin luottavaisena, kun
rapsuttelin sen pörröistä varsakarvaa. Kun tammani oli teini, olin tapellut sen
kanssa alituisesti ja Miika Rossi oli auttanut minua. Silloin ostin ensimmäisen
älypuhelimeni ja sillä ensimmäinen ottamani kuva oli tietenkin omasta
hevosestani. Nytkin minulla on taustakuvana Maya Queen, joka yritti kuvan
ottamishetkellä tavoitella kännykkääni hampaillaan.
Siltikään, vaikka hevoseni on minulle rakas, en ollut eilen täällä sen
kanssa, vaan Miika oli. Minä olin keskustassa etsimässä uusia talvikenkiä
viimeisistä alennusmyynneistä. Aamulla vielä tunsin omatunnon yrittävän patistaa
minua tallille, mutta en vain mennyt. Ajattelin, että kyllä se hevonen on siellä
vielä huomennakin.
"Hä? Hä?? HÄ! Kuuleksä! Mä lähen vetään, mä lähen niin meneen!" Miika Rossi
oli kasvattanut närkästyneen jupinansa raivoisaksi uhkailuksi sillä aikaa, kun
minä olin haaveillut ahdistuneesti.
"Sori, mitä? En mä jaksa kuunnella
kaikkea mitä sä sanot", provosoin heti.
"Että sä luulet että mä oon täs joku
sun palvelija ja ääh, anna olla, en mä jaksa toistaa kaikkea, onks siellä vielä
sitä mehua, niin sitä mun piti kysyä, että mä ajattelin huomenna illalla jos
sulla olis aikaa niin olis ihan hyvä pitää ne koulutreenit kato ku..."
Niinpä niin, enhän minä ole huomannut ketään muutakaan. En pidä enää mitään
itsestäänselvyytenä. En edes Miika Rossia, vaikka en aiokaan kuunnella kaikkea
hänen jatkuvasta puhetulvastaan tänäkään vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti