Koska näitä ei kukaan lue, laitanpa nämä blogiini. :) Lisäksi voin tästä linkittää nämä kätevästi heppojeni kisakalentereihin.
Kutsu
http://vptsunflower.weebly.com/tarina-erj-1.html
***
Mutta paras ensin: ainoa tarina, joka pääsi sijoille kisoissa (voitti)
80cm
Oresama & Erkinheimon Elävä Nukke, 1/4
Pakkoko noiden katsojien on tuossa möllöttää, mitä nuo luulevat olevansa,
miksi tuolla on tuollainen välkkyvä värkki, jaahas, mikä tuo haju on, ei
kyllä ole porkkanaa tämä, mutta mikäs tuolla lepattaa, onko muovi- vai
paperipussi, jäiköhän ruokakuppiin muuten vielä kauraa, paitsi että ei
jäänyt, mutta mikähän tuo on ja mitä sillä tehdään, oho, tuollahan on
harakka, moi moi harakka, hei kivaa, onko tuo lapsi, mennäänkö katsomaan
onko, mennäänkö, mennäänkö?
Ahaa, aivan, tuon lapsen luokse minä haluan! Mutta isäntä painaa pohkeilla
lempeästi kylkiäni, ja se on merkki siitä, että minun tulee unohtaa kaikki
radan ulkopuolinen. Isännälle tällaiset tapahtumat, joita kilpailuiksi
sanotaan, merkitsevät paljon, mutta minä kun niin haluaisin lapsen luokse
syömään heinätuppoa, jolla hän minua houkuttelee! Minun on kerta kaikkiaan
päästävä sinne! Isäntä kuitenkin ohjaa minua niin lempeästi ja jämäkästi,
että päätän antaa lapsen odottaa ja hypätä vähän isännän mieliksi.
Laukka-askel, laukka-askel, laukka-askel, ponnistus, ja ensimmäinen este
on hujauksessa ohitse. Tuolla on toinen! Suoraan edessä! Punavalkoinen
puomi on niin matalalla, että minua ennen startanneet ponitkin ovat
kompuroineet siitä yli, pakko siis päästä kokeilemaan, äskeinenkin meni
niin hyvin, nyt heti pitää hypätä, välittömästi, näin me suuntaamme kohti
estettä, oi kuinka olen innoissani, hypätään, hypätään!
Ja sitten isäntä pyytääkin minut yllättäen kääntymään toiseen suuntaan.
Isännällä on joskus sellaisia kummallisia oikkuja, että esteitä ei
hypätäkään missään loogisessa järjestyksessä, niin että kaikille olisi
mahdollisimman lyhyt matka. Pitää kiertää joidenkin ihme kiemuroiden
kautta. Isä kutsuu tätä tyhmää järjestelyä radaksi. Minua hän kutsuu
joskus pässiksi, koska hänestä kohti lähintä estettä suuntaaminen on
itsepäisen pässin toimintaa.
Seuraan isännän käskyjen mukaan siis tätä tyhmää rataa. Minulla on silti
hauskaa. Isäntäkin pitää hyppäämisestä, vaikkei olekaan ratsastajana
taitavimmasta päästä. Tiedän kuitenkin olevani hyvä hevonen, ja isäntä on
hyvä hevosihminen: me peittelemme sujuvasti toistemme pienet virheet. Kun
isäntä horjahtaa, minä haen tasapainon. Kun minä lasken askeleeni väärin,
isäntä näyttää ponnistuspaikan. Kun isäntä taas kerran viimeisen esteen
jälkeen yrittää nolosti pysäyttää minut niille sijoilleen, marssin
itsepäisesti oikeaan paikkaan, ja kaikki luulevat isäntäni tietävän, miten
tällaisissa kisoissa tulee käyttäytyä. Ja kun minä yritän maistaa meidän
ansaitsemaamme pientä lohdutuspalkintoruusuketta, isäntä kääntää pääni
huomaamattomasti itseensä päin jotta tuomari saisi vaatimattoman
palkintomme paikalleen suitsiini.
Mutta mihinhän se lapsi meni? Hän yritti houkutella minua heinätupolla,
joten minun on pakko mennä etsimään, hän haluaa varmasti tutustua minuun,
sitä paitsi kilpailu on jo ohi, aina vain seisomme tässä tylsässä
tallipihassa, nyt antakaa joku sitä porkkanaa, ihan tosi, tuolla oli äsken
sapelihammastiikeri, heti pakoon, heti, heti!!
***
***
60cm
Oresama & Erkinheimon Kristallijumala 3/5
Nuorempana näin usein painajaisia siitä, että unohtaisin millä tahansa
matkalla jotain tärkeää kotiin. Mitä jos matkustaisin konserttiin, ja
lippu jäisi roikkumaan magneetilla jääkaapin oveen? Entä jos minusta
tulisi niin höppänä, että unohtaisin ottaa koirani mukaan aamulenkille?
Millaiseen paniikkiin joutuisin, jos lentokentällä ollessani passini ei
olisikaan laukussani?
Eräällä aivan päin seiniä menneellä kilpareissulla Kristallijumalan kanssa
Keskeneräiseen sainkin ihan oikeasti kokea, miltä jonkin oikeasti tärkeän
kapineen unohtaminen tuntuu. Niin uskomatonta kuin tämä onkin, unohdin
Kristallijumalan satulan. Kannoin sen tavalliseen tapaan telineeseen jo
illalla, ja aamulla kiireessä jäikin satula telineineen tallin pihaan
yksin ja hylättynä. Sateeseen. Ja oli muuten aivan pilalla, kun palasimme
kotiin!
Huomasin satulan puuttumisen vasta Keskeneräisessä, kisapaikalla, ja
suhtauduin tähän havaintoon hyvin kypsästi. En lainkaan menettänyt
malttiani, en hyppinyt tasajalkaa enkä haukkunut Kristallijumalan
hoitajaa. Älkää uskoko, kaikkien silminnäkijöiden lätinöitä! Tai noh,
saatoin minä vähän kiviä maasta potkiskella ja mutista itsekseni...
Hyvä on, hyvä on! Myönnetään! Kun huomasin satulan puuttumisen, kärsin
ensin jonkinlaisesta paniikkikohtauksesta, ja lopulta järjestin
täysimittaisen hulabaloon. Tavaraa lenteli, kun etsin Kristallijumalan
satulaa mitä kummallisimmista koloista, ja niin hevosenhoitaja kuin
viattomat sivullisetkin saivat kuulla kunniansa, kun kysyivät, mikä minua
vaivaa. Itse asiassa olin niin kovassa vauhdissa raivotessani, että
hevoseni hoitaja viisaana ihmisenä vei Kristallijumalan pois, ettei se
hermostuisi entisestään.
Ai mitenkö hoidin asian? No en ainakaan myöntänyt mitään, en tietenkään!
En kai minä niin hullu ole, että marssisin tuomareiden luo ja myöntäisin,
että olen sen verran henkisesti epätasapainoinen, että jätän satulan
kotiin lähtiessäni kilpailumatkoille. Ei. Sen sijaan olin tarkastavinani
Kristallijumalan, ja huomaavinani sen ontuvan hieman. Mulkaisin rumasti
hevosenhoitajaa, joka yritti napista, että eihän se onnu, katso nyt
Oresama. Kyllä se vain ontui, jos minä niin sanon, enkä minä tietenkään
sairaalla hevosella kilpaile. Vyöryin siis kovalla voimalla kohti
tuomareita ja äyskin, että minä en osallistukaan Kristallijumalalla, koska
se on kipeä.
Tiedättekö, mikä tässä on hulluinta? Se että kukaan ei olisi saanut tietää
tästä, ellen olisi kirjoittaut tätä tarinaa. Onneksi virtuaalinen
juorulehti Seitsemän Pikseliä maksaa minulle tästä niin paljon rahaa, että
tämä kannattaa jo kertoa.
***
100cm
Oresama & Kärmeniemen Pikkuvarpunen 3/3
Milloinkas joku kilpailu menisi alusta loppuun ihan putkeen kenelläkään?
Ainakaan minulla ja Varpulla ei ole koskaan mennyt. Aina jotain jää, aina
radalla jokin osuus menee huonommin kuin kotona, aina stressaannun ja
äyskin tallitiimille olemattomista asioista.
Noh, Keskeneräisen kilpailu meni ihan hyvin: suoritus oli kohtalainen, ja
tavaroidenkin joukosta puuttui vain kaviokoukku. Aika outoa sen
puuttuminen kuitenkin oli, yleensä kun kuljetusautossamme on suunnilleen
viisi varakoukkuakin. Varmaan lapset olivat tarvinneet koukkuja
leikeissään. Mutta emmepä me vanhat hevosihmiset kaviokoukun puuttumiseen
kuole. Ennen omaa suoritustani nimittäin lainasin koukun
kilpakumppaniltani, joka satuloi hevostaan vieressäni. Oikein hymyillen
kiitin, ja rupattelimme sitten suomenhevoskasvatuksesta minun
puhdistaessani Varpun kavioita. Kehaisin, että tämä on ihan oikea
Kärmeniemen-heppa tämä minun tammani, ja siinä sitä sitten ratsujemme
sukuja vertailtiin ja ihasteltiin yhdessä.
Pitkän kisapäivän jälkeen kaviokoukun löytäminen oli kuitenkin vähän
haasteellisempaa kuin ennen suoritusta. Minulla kun noita hevosia oli
paljon kilpailemassa, olimme ensimmäiset aamulla, jotka Keskeneräiseen
tulivat, ja viimeiset, jotka illalla lähtivät. Olinkin yksin tiimini
kanssa tallipihassa, kun hevoset piti viimeistellä kuljetusta varten.
Talliin en enää kehdannut mennä koputtelemaan, Keskeneräisen omat hevoset
kun olivat varmaan yöheinillä jo.
Eipä Erkinheimon tiimi silti hätääntynyt. Kavioiden puhdistamisen sijasta
siis vain kuopaisimme enimmät liat kavioista kuka milläkin: piikkisuan
syrjällä, maasta löydetyllä kepillä. Eikä millään muulla ratsulla sattunut
olemaan mitään kiviäkään kengän välissä, kuin Varpulla vain. Yhden
yksinäisen kivensirun sai mukavasti kangotettua irti ihan vain sormilla,
joten minkäänlaista suurta draamaa kaviokoukun puutteesta ei saatu aikaan.
Vaikka yritystä kyllä oli, usko pois: tallimestarini Miro kun niin
elokuvallisin elkein voihki moneen kertaan kaviokoukun puutetta. Olin
kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut lähteä pelleilyyn mukaan, vaikka
yleensä herkästi Miron vitsejä kernaasti jatkankin.
***
***
120cm
Oresama & I'm a Ruder 1/2
Rakkaat Erkinheimon klaanilaiset.
Oresama tiedottaa nyt kaikille Erkinheimoissa työskenteleville, että
järjen käyttäminen ja näkö- sekä tuntoaistilla havainnoiminen on jatkossa
pakollista. Joka ainoa, joka mielummin vaarantaa oman, muiden, tai
hevosteni terveyden kuin kyselee tyhmiä kysymyksiä, voi olla varma, ettei
hänen työpaikkansa Erkinheimoissa ole enää pysyvä. Vaikka en saa erottaa
ketään virheiden vuoksi, löydän kyllä tarpeeksi nuuskimalla varmasti
pätevän syyn potkia vaarallisesti koheltavat työntekijät pois
Erkinheimojen tilalta.
Erikseen mainitsen vielä hevostemme kuolaimista sen takia, että viimeisin
sähläys johtui niistä. Vaikka merkittävä osa Erkinheimon klaanin
hevosjäsenistä käyttääkin ratsastuksessa kuolaimettomia suitsia, se ei ole
pätevä syy olla opettelematta, miten päin kuolain suitsiin kiinnitetään.
Jos et jo osaa, kysy välittömästi minulta tai tallimestarilta.
Pari päivää sitten vaarannettiin Erkinheimon hevosen terveys hoitajan
osaamattomuuden takia. Olin juuri lämmittelemässä Rukia ohjat pitkänä, ja
keräsin ohjia oman kilpailuvuoromme koittaessa, kun ohitsemme ratsastava
nainen tokaisi hevoseni näyttävän hermostuneelta. Ratsastin radalle asti
ja ymmärsin laskeutua alas vasta, kun Ruki pukitti, mitä se ei koskaan
tee, niin kuin sen tuntevat hevosihmiset tietävät. Tarkistin hevosen
ulkoisesti ja huomasin luojan kiitos katsoa suuhunkin, siellä kun
kuolaimet olivat jännittävästi mutkalla ja painoivat oriin kitalakea
ikävästi. Haava olisi tullut, jos olisin ensimmäistäkään puolipidätettä
ehtinyt antamaan.
Koska tuomarit eivät suvainneet viivytyksiä, jouduimme keskeyttämään Rukin
kanssa. Satulointialueella puhuttelin nykyistä ex-hevosenhoitajaamme, joka
oli kovasti hädissään. Hän oli pelännyt menettävänsä työpaikkansa, jos
myöntäisi, ettei tietänyt, miten Rukin kuolaimet tulee kiinnittää
suitsiin.
Tiedoksi kaikille: Erkinheimoissa työpaikka ei katoa, jos kyselee, vaikka
kyselisi kuinka tyhmiä. Sen sijaan tavaransa joutuvat pakkaamaan
välittömästi kaikki, jotka leikkivät omalla hengellään, muiden hengellä
tai hevosteni hengellä vain siksi, etteivät uskalla kysyä asioista.
Raivostunein kevätterveisin,
esimiehenne Oresama
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti