"Hei, olen Oresama, ja olen virtuaalihevosaddikti."
"Hei Oresama!"
Tämän jälkeen seuraisi tarina, jossa kerrottaisiin, miten kävin pohjamudissa. Pidän pohjanoteeraukseni lyhyenä. Vuosina 2007-2008 tapahtui pohjakosketus. Silloin valitsin tietokoneen ja virtuaalihevoset yli kaiken muun. En käynyt siskoni luona yli vuoteen kylässä, vaikka hän asui samalla paikkakunnalla kuin minä silloin. En halunnut nähdä kavereitakaan, koska silloin en voisi päivittää heppojeni sivuja. Menin iskän luoksen oikeastaan vain aina silloin, kun pikkuveli oli varannut tietokoneen ja minun piti mennä isän luokse dataamaan. Söin koneella. Valvoin öitä koneella. Kun takanani olohuoneessa oikeat ihmiset kävivät keskustelua, laitoin kuulokkeet päähän jotta voisin keskittyä olemaan koneella.
Siitä on nyt sata vuotta aikaa. Tein töitä hankkiakseni elämän, ja minulla on ollut jo vuosia niin paljon muuta elämää, että virtuaalihevoset aina vain jäävät. En kuitenkaan koe kasvaneeni niistä yli! Aina välillä nykyäänkin hylkään tenttikirjan, ystävät, bileet, luennot ja muut menot ollakseni virtuaalihevosten kanssa. Mutta vain äärimmäisen harvoin, vain pari kertaa vuodessa. Muina päivinä virtuaalihevoset tulevat kaiken muun jälkeen. Silti ne aina ovat siellä, listan hännillä. Miksi?
Kirjoitin postauksen kauan sitten. Pohdin siinä samaa eri näkökulmasta. Nyt lähestyn asiaa toisaalta.
Luulen, että harrastan virtuaalihevosia, koska olisi kamala ajatus heittää kaikki hukkaan! Vuosien työ, nolife-jaksoni, kaikki oppimani asia hevosista ja Internet-sivuista! Jos minä lopetan, mitä käy hevosieni suvuille? Etenkin Crimsonin ja Erkinheimon? Joku lupautuisi varmasti ottamaan parhaat hevoseni ja huolehtimaan niistä, mutta millä minä sitä vahtisin? Toisaalta, miksi välitän siitä, mitä hevosilleni käy? Ajattelenko niin vahvasti, että palaisin vielä joskus, jos lopettaisin?
Toinen syy harrastaa virtuaalihevosia on vanha tottumus. Mitä minä koneella tekisin, ellen harrastaisi virtuaalihevosia? Pelkkiä koulujuttuja ja oman blogini päivitystä! Jotenkin niitä virtuaaliheppajuttuja tulee vain avattua ja tarkistettua välillä. Ennen olin koko ajan ht.netissä, kun tein jotain muuta. Sitä en kyllä enää tee. Ht.net on muuttunut niin erilaiseksi. Jos se olisi vielä sama kuin vaikka viisi vuotta sitten, varmaan olisin siellä yhä. Ehkä olisi aika koukuttua siihen "uuteen" (eli sata vuotta jo toimineeseen) Virtuaalifoorumiin? Rutiinit nyt joka tapauksessa rauhoittavat, ja esimerkiksi VRL:n sivujen ulkoasusta tulee minulle turvallinen olo.
Toisaalta moni asia puoltaa lopettamista. Enää ei ajanhukka: hukkaan niin vähän aikaa virtuaalihevosiin, enkä enää tee pakosta mitään, vaan aina palosta. Moni vetoaa stressiin, mutta en osaa stressaantua harrastuksestani, sen kun voi jättää tauolle. Ei. Jos lopettaisin nyt, suurin syy olisi mielikuvituksen puute. En tarkoita, ettenkö enää jaksaisi/viitsisi/osaisi (no osaamisesta voi olla montaa mieltä) esimerkiksi kirjoittaa luonteita. Tarkoitan koko touhun mielikuvituksettomuutta. Ennen ainakin minä kuvittelin omistavani, hoitavani ihan oikeita hevosia. Lapsuudessani samat virtuaalihevosten persoonat jatkoivat elämää myös Internetin ulkopuolella. Keppihevoseni, Sleichini, mielikuvitushevoseni, puuhevoseni olivat kaikki oikeastaan samoja kuin virtuaalihevoseni. Ikiaikainen suosikkini, Agata Jewel, on esimerkiksi elänyt paitsi virtuaalihevosena, myös Sleich-tammana, ja elää itse asiassa yhä. Ensimmäinen hevoseni, super-shire Sensatone (yritin kirjoittaa Sensation) romahti lopullisesti kolme vuotta sitten, kun elämää nähnyt, kanssani melkein 20 vuotta kulkenut puuhevoseni lopulta luovutti ja rusentui palasiksi lahouttaan. Haluaisin olla taas niin nuori ja niin nuoressa porukassa, että hevosilla voisi taas oikeasti leikkiä. Jos voisin eläytyä taas samalla tavalla, jostain tulisi Uusi Agata Jewel.
Tämä avautuminen on kuitenkin hyvä päättää vähän positiivisempiin tunnelmiin. Nykyisessäkin harrastustavassa on paljon hyvää: kilpailuhenkisyyttäni hivelee tämä "uusi" (taas, jo ainakin 10 vuotta olemassa ollut) meriittien kyllästämä harrastustapa. Myös hankkimani elämä kiittää, kun rakastan sitä nykyään enemmän kuin yhtäkään Agata Jeweliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti