20131026

Barkensten Weich 15 vuotta

Barkensten Weich
KRJ-III, YLA2, KRL-III
Tarjolla jalostukseen.


Olin niin ylpeä, kun sain Vellun. Se myytiin minulle, vaikka siitä tarjosi joku muukin. Sitten kaveri antoi sille käyttöön kuvat, joita ei ole kenelläkään muulla, siis minulle, kuvat yksinoikeudella. Nyt tiedän, etteivät Vellun kuvat oikeasti ole upeat, vaan jotain kaverin jämäpaloja, mutta olen yhä kiitollinen ensimmäisistä yksinoikeudella saamistani kuvista, ja ne ovat edelleen Vellun kuvina.

Opettajanani on toiminut ennen Vellua ja sen kanssa myös samaan aikaan Agata Jewel, mutta Vellu opetti minulle ihan erilaisia taitoja. Sen kanssa kilpailin tositarkoituksella. Opettelin kirjoittamaan sukuselvitystä, ja ihkaensimmäinen räpellykseni on yhä orin sivuilla. Ja saa ollakin.

Vellun kanssa koin, millaista on omistaa monta kertaa laatiksissa palkittu hevonen. Se tuntui nimittäin ensimmäisellä kerralla mahtavalta. Agata Jewel kävi YLA'ssa ennen Vellua, mutta Vellu sai palkintoja enemmän.

Luulin, että koko maailma rakastaisi Vellua. Tarjosin sitä ahkerasti jalostukseen. Se ei kelvannut kenellekään. Kuulin, että sillä on massasuku, rumat kuvat ja kököt tekstit. Silti en ole koskaan katsellut Vellua harmissani enkä edes kriittisellä silmällä. Teetin sille kuitenkin muutaman varsan. Nimittäin viisi kappaletta. Niistä kaksi on unohdettu kokonaan ja kahden sivut ovat hävinneet. Yksi elää ja voi hyvin. Sen omistaja olenkin minä. Tämä harmittaa minua edelleen. Harkitsen teettäväni Vellulla vielä yhden tai kaksi varsaa ja myyväni ne - mutta nyt, kun vihdoin myönnän orin kuvien kehnouden ja tekstien haparoinnin, olisi liian kova isku, jos kaikki kieltäytyisivät varsoista. Mutta ehkä minä vielä uskallan yrittää!

Vellun sivuja ei enää päivitetä muutoin kuin varsojen osalta. En aio muuttaa mitään. En aio edes korjailla tekstejä. Vellu on täydellinen noin.

20131025

Vertailukohta

Kyllähän te tiedätte, kuinka mahtava kirjoittaja minä olen? Ei vaitenkaan: tarkoitin, että kyllähän te tiedätte minun soittavan suutani ja pitävän itse itseäni melko hyvänä kirjoittajana? Olen ollut aina omasta mielestäni hyvä.

Tänään muokkasin vuoden 2009 alkupuolella kirjoittamani luonteen paremmaksi hepan vaihtaessa ulkoasuaan ja yritin tarkastella tekstiä puolueettomasti. Minulle tulee aina paha olo, kun katson vanhoja luonteitani: olenko ollut joskus noin huono? Orejen, minkä hitsin orejen, mikä sana se on? Mutta olin vuonna 2009 kuutisentoista vuotta. Nyt, kun olen jo mukamas aikuinen, 16-vuotias tuntuu vaippaikäiseltä (ja arvatkaa, tuntuuko kaksikymppinen vaippaikäiseltä kun olen vaikka viisi tai kymmenen vuotta vanhempi, mutta kuitenkin). Ilman muita 16v vertailukohtia lainkaan näkemättä voisin sanoa, että olin melko hyvä 16v kirjoittaja. Maltillisempi olisin voinut olla: olisin varmasti osannut korjata tekstiäni edes hieman jos olisin edes kerran lukenut sen läpi. Enkä oppinut tästä havainnosta mitään: en varmasti lue edes tätä tekstiä läpi ennen julkaisua.

No. Betasin siis tekstin ja laitan alle molemmat versiot. Tekstit ovat pitkiä, joten tuskin kukaan niitä lukee. Silti. Olisin saanut vuoden 2013 versiosta aivan varmasti paremman, jos olisin hionut sitä vaikka vielä tunnin. Lukaisin kaiken vain kerran läpi ja vaihdoin kaikkein hirvittävimmät jutut toisiin ja korjasin jotain pientä. Muun muassa keinihevoset keinuhevosiksi. :) On ilahduttavaa nähdä oma kehittymisensä. Vain neljä vuotta vanhempana olen kehittynyt niin paljon, että olisin voinut opettaa 16-vuotiaalle itselleni mielettömän paljon.

(Vielä huomautus: tämä on tosiaan vain luonneteksti. Korjasin sen luettavaksi, en täydelliseksi. Tein kaiken huvikseni, enkä todellakaan jaksa korjata kaikkia vanhoja luonteita luettavaan kuntoon.)


****


Luonne a), by Oresama 2009

Ensivaikutelma Berrystä on kuin pieni, hento perhonen joka ei aivan saa pidettyään kurssia kevättuulien virtauksissa. Se on täysin harhakuvitelma ja rikkoutuu taas pian tamman näyttäessä että se takuuvarmasti on, on aina ollut ja tulee olemaan itsepäinen, vaikea ja voimakastahtoinen hevonen, mutta erittäin taitava ratsu. Silti tamman rettelöinti ei ole päätöntä riehumista, vaan pientä kapinointia, joka loppuu siihen paikkaan kun käsittelijä on reilu ja johdonmukainen. Uudet ratsastajat eivät voi välttyä testailulta, mutta osoittaessaan kyvykkyytensä, hekin saavat kunnioitusta osakseen Berryn taholta.
Kun kumisuka hieroo lihakset löysiksi ja ravan irti kiiltävätä karvalta, on Berryn olo niin hyvä että se ynisee hiljaa ja yrittää puskea sukaa vastaan. Kaulan juuresta hierottaessa tamma höriseekin hieman yrittäessään vääntäytyä paremmin suan alle. Silmätkin saattavat sulkeutua ihan kokonaan, mikään kun ei voi hyökätä kimppuun jos on niin hyvä olo. Berry saakin hoitajan usein jatkamaan hierontaa pidempään kun on tarve, vain näyttämällä kuinka kovasti se siitä touhusta pitää. Siltikään ei voi kuvitella, että muiden harjojen kanssa on samoin. Kyllähän tamma selkänsä, kylkensä ja kaulansa antaa käsitellä aivan rauhallisesti ympärilleen katsellen, mutta vatsa, jalat ja pää tuottavat välillä ongelmia. Berryn pää on vain herkkä ja se säpsyy kosketusta, mutta rauhallinen, kevyt silittäminen hetkisen ennen harjaamista rauhoittaa neitiä tarpeeksi harjaamista varten. Vatsan harjaamisen suhteen ongelman lähdettä ei tiedetä, kenties Berry vain on epäluuloinen. Se ei luimi, vaan nyökyttelee ja nostelee etujalkojaan. Neiti ei ole koskaan potkaissut, mutta ei kuitenkaan kannata ottaa turhia riskejä hevosten kanssa ja kurkotella typerästi päätäänkin sinne vatsan alle. Eivät ne muutamat rapakokkareet treenissä niin haittaa, jos niillä voi turvata ihmishengen. Jalkojen harjaamisessa ongelma on selvä: tamma on yliavulias ja kuvittelee että sen pitää nostaa kavionsa maasta siivoamista varten. Se ei ole vaarallista ja jalan voi harjata vaikka se olisi ylhäällä koukussakin, mutta varsinkin kiireessä tekee mieli antaa Berryn kuulla kunniansa. Eihän sille voi suuttua, sitä tulee järkiinsä aina nopeasti.
Sitten, kun harjaus on suoritettu, satula kaulalle ja liu'utus selkään. Jostain syystä Berry laskee päänsä alas, kenties odottaa jo suitsia, mutta muuten se ei reagoi tähän vaiheeseen. Sen sijaan satulavyön kiristyksessä tulee muistaa tämä etujalkojen uhkaava nostelu ja kurottaa vyö vatsan alitse vain yhdellä kädellään. Berry rauhoittuu heti kun vyötä on kiristetty pari reikää, riehuu vain kun se on löysällä. Pullistelua se ei harrasta.
Aina satuloinnissa niin hyväntuulinen Berry poimii kuolaimet suitsijan kämmeneltä sirosti ja ihmistä tuskin huulillaan hipaisten. Se laskee päätään vielä vähän alemmaksi kunnes niskahihna on saatu vedettyä sen korvien yli ja harja aseteltua otsahihnan kanssa hyvin. Merkki nostaa päätä hieman on Berrylle selvä: hoitaja koskettaa sen leukaa kämmenellään. Sitten tamma pitää päätään paikoillaan kunnes kaikki remmit ovat kiinni.

Kentällä nousee ensialkuun jonkintasoinen protesti. Ensialkuun ihmeteltiin, miksi se on joskus täyttä riehumista ja joskus vain äkäinen pukitus laukannostossa. Syyksi selvisi niinkin yksinkertainen asia kuin alaturparemmi. Berry ei tarvitse sitä, sille ei tulisi mieleenkään availla suutaan jos ohja-avut ovat tarpeeksi helliä ja pienen ahtaanpaikankammonsa vuoksi kieltäytyy käyttämästä alaturpahihnaa. Tavallisenkin turpahihnan poistaminen saa tamman rentoutumaan kokonaan - mutta myös luistamaan treenistä. Oli turpahihnaa tai ei, lämmittelyllä on Berryn kanssa muukin tehtävä kuin saada lihakset toimimaan, siinä määritellään, kumpi päättää treenistä: ratsu vai ratsastaja. Kannattaa aloittaa yksinkertaisesta: ravia, käyntiä, pysähdyksiä, käännöksiä. Kun Berry lopettaa vastustelun niissä, se lopettaa vastustelun kaikessa ja vaikeammatkin asiat alkavat sujua.
Sitten on vuorossa itse treeni, ja voi niitä askellajeja. Jo käynnistä tulee mieleen tanssiaskel, mutta ravi on jo poikkeuksellisen tasainen ja rauhallinen, kun kyseessä on näin iso hevonen, vaikka olisikin kouluratsu. Laukka tuntuu välillä keinahtavan koko hevosen ympäri, ja siihen on ratsastajan muistettava tuoda ryhtiä ja rytmiä, mutta heti jos ratsastaja osaa, sekin on kenihevosmaisen mukavaa ja rentoa. Apuihin Berry yrittää vastata mahdollisimman täsmällisesti, mutta se yrittää arvata myös epäselvien apujen tarkoituksen. Tämä on hyvä asia, mutta tahattomat pienet vahingossa tehdyt puristukset tai ohjan kiristykset saavat aikaan nekin mitä kummallisimpia liikkeitä tai askelia.
Vaikka Berry ei ole estehevonen, se hyppää melkein metrin. Ja kyllä se pitääkin hyppäämisestä hyvin paljon - se vain ei ole kovin hyvä. Laukka muuttuu hallitusta keinumisesta tiikerimäisen pitkäksi ja voimakkaaksi, samalla myös pomppivammaksi ja epämukavammaksi. Ratsastajan on määrättävä ponnistuspaikka, muuten Berry hyppää joka ikinen kerta askeleen liian myöhään ja joko pudottaa kaikki puomit tai sen lisäksi hyppää päin toista tolppaa. Alastulo on kuin linnulle tulisi lennossa ikkunalasi vastaan: täysin yllättävä, ja niin voimakas että siitä melkein pökertyy jos ei osaa odottaa sitä. Mutta kyllä Berryllä uskaltaa myös hypätä vähän.
Maastoiluun tammasta ei ole. Se menee teitä ja polkuja pitkin pelottomasti ja rauhallisesti, mutta ei halua ottaa askeltakaan rapaisella, huonolla tiellä, eikä siltä onnistu uuden polun luominen. Neiti ei ole edes kovin varma askelistaan ja kompuroi astetta kapeammalla polulla jo hitaassa ravissa. Silti se nauttii kevyestä maastoilusta paarmattomilla säillä, ja lumen narskuminen kavioiden alla vain kohottaa tunnelmaa.

Koska Berry aina voittaa kaikki koulukisoissa, miksi ihmeessä se kilpailee? Vastaus on selvä: se nauttii.
Tamma tuntuu heräävän kototreenejä paremmin vasta kilpailujen loppumattomassa hälinässä ja kameroiden salamavalojen myrskyssä. Kaikki ovat kiinnostuneita tammasta jo siksi, että sen suvussa on niin upeita hevosia, joita maan parhaat kasvattajat ovat kasvattaneet. Kaikki haluavat taputtaa ja ottaa valokuvan - ja Berrylle tulee joka ikinen kerta kiire lämmitellä luokkaa varten, ja uuden ratsastajan tapauksessa myös tapella pomo selväksi.
Kun vihdoin on aika astua matalan kouluaidan yli ja tervehtiä tuomareita, Berry sulkee silmänsä kahdeksi pitkäksi sekunniksi. Se hengittää syvään ja ottaa äkäisen ilmeen. Sen korvat käyvät luimussa ja nousevat sitten pystyyn - tamma on valmis. Se ylittää itsensä jokaisella kerralla. Se menee koko ajan paremmin. Vaikka tuomarit osaavat jo odottaakin ihmeellistä suoritusta, he yllättyvät aina.
Loppujen lopuksi ihmeellinen, kuuluisa Berrykin on vain mamman kultsi ja aivan tavallinen hevonen. Sille se uusi sinivalkoinen ruusuke ei merkitse mitään. Berryn palkinto on vasta se, kun kaikki omat ihmiset halaavat ja taputtavat sitä, ja se oma hoitaja kuiskaa korvaan, että rakastaisi tammaa joka tapauksessa, vaikka se olisikin vanha, jalkansa murtanut ponitamma, jolla ei voisi enää koskaan ratsastaa.


***


Luonne b), by Oresama 2009, betana Oresama 2013


Ensivaikutelma Berrystä on, että se on kuin pieni hento perhonen, joka ei aivan saa pidettyä kurssiaan kevättuulessa. Se on täysin harhakuvitelmaa, ja rikkoutuukin pian tamman näyttäessä, että se takuuvarmasti on, on aina ollut ja tulee olemaan itsepäinen, vaikea ja voimakastahtoinen hevonen, mutta erittäin taitava ratsu. Silti tamman rettelöinti ei ole päätöntä riehumista, vaan pientä kapinointia, joka loppuu siihen paikkaan, kun käsittelijä on reilu ja johdonmukainen. Uudet ratsastajat eivät voi välttyä testailulta, mutta osoitettuaan  kyvykkyytensä saavat hekin ansaittua Berryn kunnioituksen.
Kun kumisuka hieroo lihakset löysiksi ja ravan irti kiiltävältä karvalta, on Berryn olo niin hyvä, että se ynisee hiljaa ja yrittää puskea sukaa vastaan. Kaulan juuresta hierottaessa tamma höriseekin hieman yrittäessään vääntäytyä paremmin suan alle. Silmätkin saattavat sulkeutua ihan kokonaan, hirviöt ja tiikeritkään kun eivät voi hyökätä kimppuun jos on niin hyvä olo. Berry saakin hoitajan usein jatkamaan hierontaa pidempään kun on tarve vain näyttämällä kuinka kovasti se siitä touhusta pitää. Siltikään ei voi kuvitella, että muiden harjojen kanssa on samoin. Kyllähän tamma selkänsä, kylkensä ja kaulansa antaa sukia aivan rauhallisesti ympärilleen katsellen, mutta vatsa, jalat ja pää tuottavat välillä ongelmia. Berryn pää on vain herkkä ja se säpsähtelee kosketuksesta, mutta rauhallinen, kevyt silittäminen hetkisen ennen harjaamista rauhoittaa neitiä ennaltaehkäisevästi. Vatsanharjaamisongelman syytä ei tiedetä, kenties Berry vain on epäluuloinen. Se ei luimi, vaan nyökyttelee ja nostelee etujalkojaan. Neiti ei ole koskaan potkaissut, mutta ei kuitenkaan kannata ottaa turhia riskejä hevosten kanssa ja kurkotella typerästi päätäänkin vatsan alle. Eivät ne muutamat rapakokkareet treenissä niin haittaa, jos niillä voi turvata ihmishengen. Jalkojen harjaamisessa ongelma on selvä: tamma on yliavulias ja kuvittelee että sen pitää nostaa kavionsa maasta kuten kaviokoukkua käytettäessä. Se ei ole vaarallista ja jalan voi harjata vaikka se olisi ylhäällä koukussakin, mutta varsinkin kiireessä tekee mieli antaa Berryn kuulla kunniansa. Eihän sille kuitenkaan avuliaisuudesta voi suuttua.
Sitten, kun harjaus on suoritettu, on aika satula kaulalle ja liu'uttaa se selkään. Jostain syystä Berry laskee päänsä alas, kenties odottaa jo suitsia, mutta muuten se ei reagoi tähän vaiheeseen. Sen sijaan satulavyön kiristyksessä tulee muistaa tämä etujalkojen uhkaava nostelu ja kurottaa vyö vatsan alitse vain yhdellä kädellään. Berry rauhoittuu heti kun vyötä on kiristetty pari reikää. Se siis riehuu vain kun se on löysällä. Tamma ei pullistele.
Aina satuloinnissa niin hyväntuulinen Berry poimii kuolaimet suitsijan kämmeneltä sirosti ja ihmistä tuskin huulillaan hipaisten. Se laskee päätään vielä vähän alemmaksi kunnes niskahihna on saatu vedettyä sen korvien yli ja harja aseteltua otsahihnan kanssa hyvin. Merkki nostaa päätä hieman on Berrylle selvä: hoitaja koskettaa sen leukaa kämmenellään. Sitten tamma pitää päätään paikoillaan kunnes kaikki remmit ovat kiinni.

Kentällä tamma organisoi heti aluksi jonkinasteisen mellakan. Ensialkuun ihmeteltiin, miksi hevosen käytös on joskus täyttä riehumista ja joskus vain äkäinen pukitus laukannostossa. Syyksi selvisi niinkin yksinkertainen asia kuin alaturparemmi. Berry ei tarvitse sitä, sille ei tulisi mieleenkään availla suutaan jos ohjasavut ovat tarpeeksi helliä. Pienen ahtaanpaikankammonsa vuoksi tamma kieltäytyy käyttämästä alaturpahihnaa. Tavallisenkin turpahihnan poistaminen saa tamman rentoutumaan kokonaan - mutta myös luistamaan treenistä. Oli turpahihnaa tai ei, lämmittelyllä on Berryn kanssa muukin tehtävä kuin saada lihakset toimimaan. Siinä määritellään, kumpi päättää treenistä: ratsu vai ratsastaja. Kannattaa aloittaa yksinkertaisista asioista: ravia, käyntiä, pysähdyksiä, käännöksiä. Kun Berry lopettaa vastustelun niissä, se lopettaa vastustelun kaikessa ja vaikeammatkin asiat alkavat sujua.
Sitten on vuorossa itse treeni, ja voi niitä askellajeja. Jo käynnistä tulee mieleen tanssiaskel, mutta ravi on jo poikkeuksellisen tasainen ja rauhallinen, kun kyseessä on näin iso hevonen, vaikka olisikin kouluratsu. Laukka tuntuu välillä keinahtelevan liiankin löysästi ja rennosti, joten siihen on ratsastajan muistettava tuoda ryhtiä ja rytmiä. Heti jos ratsastaja osaa, Berrykin on kenuhevosmaisen mukava. Apuihin Berry yrittää vastata mahdollisimman täsmällisesti, mutta se yrittää arvata myös epäselvien apujen tarkoituksen. Tämä on hyvä asia, mutta tahattomat, pienet, vahingossa tehdyt puristukset tai ohjan kiristykset saavat hevosen suorittamaan mitä kummallisimpia liikkeitä tai askelia.
Vaikka Berry ei ole estehevonen, se hyppää melkein metrin. Ja kyllä se pitääkin hyppäämisestä hyvin paljon - se vain ei ole kovin hyvä siinä. Laukka muuttuu hallitusta keinumisesta tiikerimäisen pitkäksi ja voimakkaaksi, samalla myös pomppivammaksi ja epämukavammaksi. Ratsastajan on määrättävä ponnistuspaikka, muuten Berry hyppää joka ikinen kerta askeleen liian myöhään ja pudottaa kaikki puomit. Sen lisäksi tamma tapaa hypätä päin tolppia. Alastulo on kuin linnulla, joka törmää ikkunalasiin: täysin yllättävä, ja niin voimakas että siitä melkein pökertyy ellei osaa odottaa sitä. Mutta kyllä Berryllä uskaltaa myös hypätä vähän, tosin vain kotipihassa ja harrastelun kannalta.
Maastoiluun tammasta ei ole. Se menee teitä ja polkuja pitkin pelottomasti ja rauhallisesti, mutta ei halua ottaa askeltakaan rapaisella, huonolla tiellä, eikä siltä onnistu uuden polun luominen. Neiti ei ole edes kovin varma askelistaan ja kompuroi astetta kapeammalla tai kuoppaisemmalla polulla jo hitaassa ravissa. Silti se nauttii kevyestä maastoilusta paarmattomilla säillä, ja lumen narskuminen kavioiden alla vain kohottaa tunnelmaa. On selvää, että Berryn ongelmat johtuvat harjoituksen puutteesta eivätkä koordinaatiokyvyn heikkoudesta: vuonna 2012 se maastoili melko hyvin, kun sitä hoiti maastoilusta kiinnostunut tyttö.


Koska Berry aina voittaa kaikki koulukisoissa, miksi ihmeessä se kilpailee? Vastaus on selvä: se nauttii.
Tamma tuntuu heräävän kototreenejä paremmin vasta kilpailujen loppumattomassa hälinässä ja kameroiden salamavalojen räiskeessä. Kaikki ovat kiinnostuneita tammasta jo siksi, että sen suvussa on niin upeita hevosia, joita maan parhaat kasvattajat ovat kasvattaneet. Kaikki haluavat taputtaa ja ottaa valokuvan - ja Berrylle tulee joka ikinen kerta kiire lämmitellä luokkaa varten, ja uuden ratsastajan tapauksessa myös taistella siitä, kuka on pomo.
Kun vihdoin on aika astua matalan kouluaidan yli ja tervehtiä tuomareita, Berry sulkee silmänsä kahdeksi pitkäksi sekunniksi. Se hengittää syvään ja ottaa äkäisen ilmeen. Sen korvat käyvät luimussa ja nousevat sitten pystyyn - tamma on valmis. Se ylittää itsensä jokaisella kerralla. Se menee koko ajan paremmin. Vaikka tuomarit osaavat jo odottaakin ihmeellistä suoritusta, he yllättyvät aina.
Loppujen lopuksi ihmeellinen, kuuluisa Berrykin on vain mamman kultsi ja aivan tavallinen hevonen. Sille se uusi sinivalkoinen ruusuke ei merkitse mitään. Berryn palkinto on vasta se, kun kaikki omat ihmiset halaavat ja taputtavat sitä, ja se oma hoitaja kuiskaa korvaan, että rakastaisi tammaa joka tapauksessa, vaikka se olisikin vanha, jalkansa murtanut ponitamma, jolla ei voisi enää koskaan ratsastaa.