Siitä on kuusi pitkää vuotta, kun hypetin tässä blogissa, miten kätevää on järjestää massakisoja kisablogissa html-sivujen sijaan. Oresaman kilpailut onkin nyt noin kuusivuotias blogi, ja joka kerta kisojen järjestäminen on ollut yhtä helppoa! Pieniä ongelmia on ollut, kuten että blogiin voi sujuvasti postata vain 90 kertaa päivässä, mutta tämänkin takun ratkaisin päivittämällä blogia tarvittaessa kahdella eri tilillä. Tärkeintä on, että yhtäkään kutsua ei ole koko aikana hävinnyt jäljettömiin, ja että kisojen pitäminen on ollut tosi nopeaa.
Blogger on kuitenkin päivittynyt. Vanhan Bloggerin saa vielä käyttöönsä, mutta sekin katoaa pois. Uusi Blogger on suuri harppaus huonompaan suuntaan monessa sellaisessa asiassa, joka on kisakutsujen ylläpitämiselle välttämätöntä. Jaksan aivan maniosti takuta tänne oikeaan blogiin muutaman postauksen vuodessa, mutta monenkymmenen kilpailun päivittämisessä sama operointi vie ihan liikaa aikaa.
Paluu entiseen on vaikeaa. Totesin, etten osaa käyttää Weeblyä. En kerta kaikkiaan saa muokattua sivuja html:lla niin kuin vanhoilla kunnon Freewebsillä ja Geocitiesillä aikoinaan. Se on mahdollista, tekeväthän sitä muutkin, mutta minulla on paha taipumus hylätä palvelu välittömästi, jos mikä tahansa tarvitsemani ominaisuus on piilotettu. Palasin siis vielä Weeblyäkin kauemmas historiaan: omalle domainilleni asti! Vaikka kisaryppäiden tekeminen ja varsinkaan päivittäminen ei ole ollenkaan yhtä nopeaa kuin vanhalla Bloggerilla, ai mitä nostalgiaa! Viimeksi tein kisakutsuja omalle domainilleni seiskaluokkalaisena, eli noin sata vuotta sitten. Koinkin takaumia miten perjantain viimeisellä käsityötunnilla odotin jo ennen tunnin alkua sen loppumista päästäkseni koulun naapuriin, isin luo, isolle hirvittävälle pöytäkoneelle, katsomaan kuinka moni on osallistunut kilpailuihin. Ai että: se oli sitä aikaa, kun aidot soittoäänet syrjäyttivät polyfoniset kännyköissä ja minunkin kännykkääni pystyi ladata yhden musiikkikappaleen kerrallaan... Nettiinhän niillä kännyköillä, joissa oli oikeasti postimerkin kokoiset näyttöruudut, ei päässyt virtuaalihevosiaan vilkaisemaan.
Samalla tuli tietenkin vanha olo. Virtuaaliharrastukseni täyttää pian kaksikymmentä vuotta. Olen tehnyt tätä suurimman osan elämästäni. Hukkaan se ei ole mennyt. Opin kirjoittamaan, piirtämään, koodaamaan, keskustelemaan foorumeilla asiallisesti, laatimaan ilmoituksia, ottamaan vastuuta yhteisten laitosten toiminnasta ja vaikka mitä muuta ihan tosi nuorena. Viitisentoista vuotta sitten olisin kuollut häpeästä, jos joku olisi saanut tietää minun harrastavan virtuaalihevosia. Nyt olen niin aikuinen, että kun harrastuksistani kysytään, sanon ensin koirat, sitten kirjoittamisen, sitten keskustelunaiheen puuttuessa ne virtuaalihevoset, sillä ne ovat tärkeä osa kirjoittamistani. Enää se ei kai ole lapsellista, sillä harva lapsi enää ryhtyy tällaiseen, mutta toisaalta aikuisena kokee myös olevansa immuuni lapsellisuudelle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
20200905
20160509
Oresaman höpinää virtuaalihevosten koukuttavuudesta
"Hei, olen Oresama, ja olen virtuaalihevosaddikti."
"Hei Oresama!"
Tämän jälkeen seuraisi tarina, jossa kerrottaisiin, miten kävin pohjamudissa. Pidän pohjanoteeraukseni lyhyenä. Vuosina 2007-2008 tapahtui pohjakosketus. Silloin valitsin tietokoneen ja virtuaalihevoset yli kaiken muun. En käynyt siskoni luona yli vuoteen kylässä, vaikka hän asui samalla paikkakunnalla kuin minä silloin. En halunnut nähdä kavereitakaan, koska silloin en voisi päivittää heppojeni sivuja. Menin iskän luoksen oikeastaan vain aina silloin, kun pikkuveli oli varannut tietokoneen ja minun piti mennä isän luokse dataamaan. Söin koneella. Valvoin öitä koneella. Kun takanani olohuoneessa oikeat ihmiset kävivät keskustelua, laitoin kuulokkeet päähän jotta voisin keskittyä olemaan koneella.
Siitä on nyt sata vuotta aikaa. Tein töitä hankkiakseni elämän, ja minulla on ollut jo vuosia niin paljon muuta elämää, että virtuaalihevoset aina vain jäävät. En kuitenkaan koe kasvaneeni niistä yli! Aina välillä nykyäänkin hylkään tenttikirjan, ystävät, bileet, luennot ja muut menot ollakseni virtuaalihevosten kanssa. Mutta vain äärimmäisen harvoin, vain pari kertaa vuodessa. Muina päivinä virtuaalihevoset tulevat kaiken muun jälkeen. Silti ne aina ovat siellä, listan hännillä. Miksi?
Kirjoitin postauksen kauan sitten. Pohdin siinä samaa eri näkökulmasta. Nyt lähestyn asiaa toisaalta.
Luulen, että harrastan virtuaalihevosia, koska olisi kamala ajatus heittää kaikki hukkaan! Vuosien työ, nolife-jaksoni, kaikki oppimani asia hevosista ja Internet-sivuista! Jos minä lopetan, mitä käy hevosieni suvuille? Etenkin Crimsonin ja Erkinheimon? Joku lupautuisi varmasti ottamaan parhaat hevoseni ja huolehtimaan niistä, mutta millä minä sitä vahtisin? Toisaalta, miksi välitän siitä, mitä hevosilleni käy? Ajattelenko niin vahvasti, että palaisin vielä joskus, jos lopettaisin?
Toinen syy harrastaa virtuaalihevosia on vanha tottumus. Mitä minä koneella tekisin, ellen harrastaisi virtuaalihevosia? Pelkkiä koulujuttuja ja oman blogini päivitystä! Jotenkin niitä virtuaaliheppajuttuja tulee vain avattua ja tarkistettua välillä. Ennen olin koko ajan ht.netissä, kun tein jotain muuta. Sitä en kyllä enää tee. Ht.net on muuttunut niin erilaiseksi. Jos se olisi vielä sama kuin vaikka viisi vuotta sitten, varmaan olisin siellä yhä. Ehkä olisi aika koukuttua siihen "uuteen" (eli sata vuotta jo toimineeseen) Virtuaalifoorumiin? Rutiinit nyt joka tapauksessa rauhoittavat, ja esimerkiksi VRL:n sivujen ulkoasusta tulee minulle turvallinen olo.
Toisaalta moni asia puoltaa lopettamista. Enää ei ajanhukka: hukkaan niin vähän aikaa virtuaalihevosiin, enkä enää tee pakosta mitään, vaan aina palosta. Moni vetoaa stressiin, mutta en osaa stressaantua harrastuksestani, sen kun voi jättää tauolle. Ei. Jos lopettaisin nyt, suurin syy olisi mielikuvituksen puute. En tarkoita, ettenkö enää jaksaisi/viitsisi/osaisi (no osaamisesta voi olla montaa mieltä) esimerkiksi kirjoittaa luonteita. Tarkoitan koko touhun mielikuvituksettomuutta. Ennen ainakin minä kuvittelin omistavani, hoitavani ihan oikeita hevosia. Lapsuudessani samat virtuaalihevosten persoonat jatkoivat elämää myös Internetin ulkopuolella. Keppihevoseni, Sleichini, mielikuvitushevoseni, puuhevoseni olivat kaikki oikeastaan samoja kuin virtuaalihevoseni. Ikiaikainen suosikkini, Agata Jewel, on esimerkiksi elänyt paitsi virtuaalihevosena, myös Sleich-tammana, ja elää itse asiassa yhä. Ensimmäinen hevoseni, super-shire Sensatone (yritin kirjoittaa Sensation) romahti lopullisesti kolme vuotta sitten, kun elämää nähnyt, kanssani melkein 20 vuotta kulkenut puuhevoseni lopulta luovutti ja rusentui palasiksi lahouttaan. Haluaisin olla taas niin nuori ja niin nuoressa porukassa, että hevosilla voisi taas oikeasti leikkiä. Jos voisin eläytyä taas samalla tavalla, jostain tulisi Uusi Agata Jewel.
Tämä avautuminen on kuitenkin hyvä päättää vähän positiivisempiin tunnelmiin. Nykyisessäkin harrastustavassa on paljon hyvää: kilpailuhenkisyyttäni hivelee tämä "uusi" (taas, jo ainakin 10 vuotta olemassa ollut) meriittien kyllästämä harrastustapa. Myös hankkimani elämä kiittää, kun rakastan sitä nykyään enemmän kuin yhtäkään Agata Jeweliä.
"Hei Oresama!"
Tämän jälkeen seuraisi tarina, jossa kerrottaisiin, miten kävin pohjamudissa. Pidän pohjanoteeraukseni lyhyenä. Vuosina 2007-2008 tapahtui pohjakosketus. Silloin valitsin tietokoneen ja virtuaalihevoset yli kaiken muun. En käynyt siskoni luona yli vuoteen kylässä, vaikka hän asui samalla paikkakunnalla kuin minä silloin. En halunnut nähdä kavereitakaan, koska silloin en voisi päivittää heppojeni sivuja. Menin iskän luoksen oikeastaan vain aina silloin, kun pikkuveli oli varannut tietokoneen ja minun piti mennä isän luokse dataamaan. Söin koneella. Valvoin öitä koneella. Kun takanani olohuoneessa oikeat ihmiset kävivät keskustelua, laitoin kuulokkeet päähän jotta voisin keskittyä olemaan koneella.
Siitä on nyt sata vuotta aikaa. Tein töitä hankkiakseni elämän, ja minulla on ollut jo vuosia niin paljon muuta elämää, että virtuaalihevoset aina vain jäävät. En kuitenkaan koe kasvaneeni niistä yli! Aina välillä nykyäänkin hylkään tenttikirjan, ystävät, bileet, luennot ja muut menot ollakseni virtuaalihevosten kanssa. Mutta vain äärimmäisen harvoin, vain pari kertaa vuodessa. Muina päivinä virtuaalihevoset tulevat kaiken muun jälkeen. Silti ne aina ovat siellä, listan hännillä. Miksi?
Kirjoitin postauksen kauan sitten. Pohdin siinä samaa eri näkökulmasta. Nyt lähestyn asiaa toisaalta.
Luulen, että harrastan virtuaalihevosia, koska olisi kamala ajatus heittää kaikki hukkaan! Vuosien työ, nolife-jaksoni, kaikki oppimani asia hevosista ja Internet-sivuista! Jos minä lopetan, mitä käy hevosieni suvuille? Etenkin Crimsonin ja Erkinheimon? Joku lupautuisi varmasti ottamaan parhaat hevoseni ja huolehtimaan niistä, mutta millä minä sitä vahtisin? Toisaalta, miksi välitän siitä, mitä hevosilleni käy? Ajattelenko niin vahvasti, että palaisin vielä joskus, jos lopettaisin?
Toinen syy harrastaa virtuaalihevosia on vanha tottumus. Mitä minä koneella tekisin, ellen harrastaisi virtuaalihevosia? Pelkkiä koulujuttuja ja oman blogini päivitystä! Jotenkin niitä virtuaaliheppajuttuja tulee vain avattua ja tarkistettua välillä. Ennen olin koko ajan ht.netissä, kun tein jotain muuta. Sitä en kyllä enää tee. Ht.net on muuttunut niin erilaiseksi. Jos se olisi vielä sama kuin vaikka viisi vuotta sitten, varmaan olisin siellä yhä. Ehkä olisi aika koukuttua siihen "uuteen" (eli sata vuotta jo toimineeseen) Virtuaalifoorumiin? Rutiinit nyt joka tapauksessa rauhoittavat, ja esimerkiksi VRL:n sivujen ulkoasusta tulee minulle turvallinen olo.
Toisaalta moni asia puoltaa lopettamista. Enää ei ajanhukka: hukkaan niin vähän aikaa virtuaalihevosiin, enkä enää tee pakosta mitään, vaan aina palosta. Moni vetoaa stressiin, mutta en osaa stressaantua harrastuksestani, sen kun voi jättää tauolle. Ei. Jos lopettaisin nyt, suurin syy olisi mielikuvituksen puute. En tarkoita, ettenkö enää jaksaisi/viitsisi/osaisi (no osaamisesta voi olla montaa mieltä) esimerkiksi kirjoittaa luonteita. Tarkoitan koko touhun mielikuvituksettomuutta. Ennen ainakin minä kuvittelin omistavani, hoitavani ihan oikeita hevosia. Lapsuudessani samat virtuaalihevosten persoonat jatkoivat elämää myös Internetin ulkopuolella. Keppihevoseni, Sleichini, mielikuvitushevoseni, puuhevoseni olivat kaikki oikeastaan samoja kuin virtuaalihevoseni. Ikiaikainen suosikkini, Agata Jewel, on esimerkiksi elänyt paitsi virtuaalihevosena, myös Sleich-tammana, ja elää itse asiassa yhä. Ensimmäinen hevoseni, super-shire Sensatone (yritin kirjoittaa Sensation) romahti lopullisesti kolme vuotta sitten, kun elämää nähnyt, kanssani melkein 20 vuotta kulkenut puuhevoseni lopulta luovutti ja rusentui palasiksi lahouttaan. Haluaisin olla taas niin nuori ja niin nuoressa porukassa, että hevosilla voisi taas oikeasti leikkiä. Jos voisin eläytyä taas samalla tavalla, jostain tulisi Uusi Agata Jewel.
Tämä avautuminen on kuitenkin hyvä päättää vähän positiivisempiin tunnelmiin. Nykyisessäkin harrastustavassa on paljon hyvää: kilpailuhenkisyyttäni hivelee tämä "uusi" (taas, jo ainakin 10 vuotta olemassa ollut) meriittien kyllästämä harrastustapa. Myös hankkimani elämä kiittää, kun rakastan sitä nykyään enemmän kuin yhtäkään Agata Jeweliä.
20150527
Virtuaaliharrastuksen monet mutaatiot
Puolisoni kysyi minulta eilen, että miksi virtuaalihevoset viehättävät minua vuosi toisensa jälkeen. Miten niillä pelataan, vai leikitäänkö niillä kenties? Kyse ei voi olla pelkästä heppaleikistä, koska olen jaksanut leikkiä samaa leikkiä vuosikaudet. Tämä mahtava kysymys sai minut huomaamaan, miten monipuolinen harrastus virtuaalihevonen onkaan, ja miten paljon pikseliponeista saa irti. Tässä minun kehityskulkuni...
***
Vaihe 1: Olisipa minulla hevonen!
Ensimmäinen virtuaalihevoseni oli unelmahevoseni, jollaisen haluaisin oikeasti. Se oli mahdottomuus, superhevonen, ja unelma. Leikin, että se oli oikea hevonen, kun kirjoitin sille, ja pihalla keppihevoseni oli sama hevonen. Kun isä rakensi minulle puuhevosen, sekin oli sama kuin virtuaalihevoseni, ja haaveilin ostavani samanlaisen hevosen vielä joskus.
Vaihe 2: Opettelen kaiken hevosista!
Ratsastin hieman, mutta ratsastus jäi, kun sain ensimmäisen oman hoitohevoseni ravitallilta. Opin käytännössä, että unelmahevoseni oli mahdottomuus, enkä jaksanut enää leikkiä sillä. Loin uusia hevosia, mahdollisimman erilaisia, ja hieman realistisempia. Edelleen mukaa oli muutama unelmahevonen, vaikka ne olivatkin realistisempia kuin ensimmäinen, ja edelleen haavelin omistavani vielä joskus juuri sellaisen oikean hevosen, kuin The Virtuaalihevonen (joka yleensä oli Agata Jewel). Loin hevosille mahdollisimman paljon eri rotuja ja ammatteja ja opettelin hevosasioiden teoriaa. Olin kiinnostunut melkein kaikesta ja opin ihan hirveän paljon hevosasioita. Tallilla kokeilin oppimaani käytännössä, ja kotona kirjoitin hoitotarinoita virtuaalihevosille sen pohjalta, miten oikeiden hevosten kanssa oli sujunut.
Vaihe 3: Olisipa minulla hevosalan yritys...
Olen nyt tässä vaiheessa. Pidän tallia epärealistisesti, mutta tiedostan sen. Olen opetellut laskemaan raha-asioita. Esimerkiksi jos Erkinheimot olisi oikea 25-karsinainen talli ja siellä asuisi kaksi hevostani, tiedän, kuinka paljon tulisi pyytää vuokraa karsinasta jotta saisin maksettua verot, ruuat, purut, sähköt, vedet, lainanlyhennykset jne jne jne ja saisin vielä pitää itse vaikka pari tonnia palkkaa kuukaudessa. Mielessäni virtuaalihevoset ovat yhä enemmän eriytyneet oikeista hevosista ja vaikka minulla olisi suuri talli oikeasti, harrastaisin yhä virtuaalihevosia, toisin kuin ennen. Enää ei ole edes tärkeää, että virtuaalihevonen on hevonen.
Tulevaisuuden vaihe: Aina voi oppia lisää!
Jos unelmani toteutuu ja minulla on joskus oikea talli, virtuaaliharrastus ei katoa, vaan todennäköisesti muuttuu. Todennäköisesti alkaisin esim. kasvattamaan mahdollisimman realistisesti pyöritellen kaiken maailman genetiikka-asioita sun muita mielessäni. Tai sitten nysvään jonkin muun osa-alueen kanssa. Vaikka opettelen maailman parhaaksi piirtäjäksi. Todennäköisesti kaiken maailman yrityslaskelmat eivät minua enää kiinnostaisi, sillä niitä olisi pakko tehdä ihan oikean tallin kanssa.
***
Monen muun harrastus on kulkenut omia erilaisia polkujaan, mutta huomaan, että vain harva meistä enää "leikkii hevosilla". Suurin osa meistä nysvää jotain omaansa niin kuin minä leikkiyritystäni. Toisaalta joskus on mukava palata menneeseen! Ostin pari kuukautta sitten "unelmahevosen" pitkästä aikaa. Haluaisin juuri sellaisen oikeasti, mutta tiedän, että todennäköisesti en sellaista saa. Sen sijaan on todennäköistä, että yritykseni on joskus oikea edes jossain mittakaavassa. Ellen nysvää silloin genetiikan kanssa, kukaties haalin taas tallillisen unelmahevosia! On virkistävää kirjoittaa taas hoitotarinoita yhtä tosissaan kuin silloin 1600-luvulla, kun shirenhevoseni Sensatone (yritin kirjoittaa Sensation) hyppäsi kaksi metriä ja tappoi ihmisiä.
(Ja tässä luku 2 kirjasta Oresaman Kronikat: Minun Nuoruudessani kaikki oli paremmin)
***
Vaihe 1: Olisipa minulla hevonen!
Ensimmäinen virtuaalihevoseni oli unelmahevoseni, jollaisen haluaisin oikeasti. Se oli mahdottomuus, superhevonen, ja unelma. Leikin, että se oli oikea hevonen, kun kirjoitin sille, ja pihalla keppihevoseni oli sama hevonen. Kun isä rakensi minulle puuhevosen, sekin oli sama kuin virtuaalihevoseni, ja haaveilin ostavani samanlaisen hevosen vielä joskus.
Vaihe 2: Opettelen kaiken hevosista!
Ratsastin hieman, mutta ratsastus jäi, kun sain ensimmäisen oman hoitohevoseni ravitallilta. Opin käytännössä, että unelmahevoseni oli mahdottomuus, enkä jaksanut enää leikkiä sillä. Loin uusia hevosia, mahdollisimman erilaisia, ja hieman realistisempia. Edelleen mukaa oli muutama unelmahevonen, vaikka ne olivatkin realistisempia kuin ensimmäinen, ja edelleen haavelin omistavani vielä joskus juuri sellaisen oikean hevosen, kuin The Virtuaalihevonen (joka yleensä oli Agata Jewel). Loin hevosille mahdollisimman paljon eri rotuja ja ammatteja ja opettelin hevosasioiden teoriaa. Olin kiinnostunut melkein kaikesta ja opin ihan hirveän paljon hevosasioita. Tallilla kokeilin oppimaani käytännössä, ja kotona kirjoitin hoitotarinoita virtuaalihevosille sen pohjalta, miten oikeiden hevosten kanssa oli sujunut.
Vaihe 3: Olisipa minulla hevosalan yritys...
Olen nyt tässä vaiheessa. Pidän tallia epärealistisesti, mutta tiedostan sen. Olen opetellut laskemaan raha-asioita. Esimerkiksi jos Erkinheimot olisi oikea 25-karsinainen talli ja siellä asuisi kaksi hevostani, tiedän, kuinka paljon tulisi pyytää vuokraa karsinasta jotta saisin maksettua verot, ruuat, purut, sähköt, vedet, lainanlyhennykset jne jne jne ja saisin vielä pitää itse vaikka pari tonnia palkkaa kuukaudessa. Mielessäni virtuaalihevoset ovat yhä enemmän eriytyneet oikeista hevosista ja vaikka minulla olisi suuri talli oikeasti, harrastaisin yhä virtuaalihevosia, toisin kuin ennen. Enää ei ole edes tärkeää, että virtuaalihevonen on hevonen.
Tulevaisuuden vaihe: Aina voi oppia lisää!
Jos unelmani toteutuu ja minulla on joskus oikea talli, virtuaaliharrastus ei katoa, vaan todennäköisesti muuttuu. Todennäköisesti alkaisin esim. kasvattamaan mahdollisimman realistisesti pyöritellen kaiken maailman genetiikka-asioita sun muita mielessäni. Tai sitten nysvään jonkin muun osa-alueen kanssa. Vaikka opettelen maailman parhaaksi piirtäjäksi. Todennäköisesti kaiken maailman yrityslaskelmat eivät minua enää kiinnostaisi, sillä niitä olisi pakko tehdä ihan oikean tallin kanssa.
***
Monen muun harrastus on kulkenut omia erilaisia polkujaan, mutta huomaan, että vain harva meistä enää "leikkii hevosilla". Suurin osa meistä nysvää jotain omaansa niin kuin minä leikkiyritystäni. Toisaalta joskus on mukava palata menneeseen! Ostin pari kuukautta sitten "unelmahevosen" pitkästä aikaa. Haluaisin juuri sellaisen oikeasti, mutta tiedän, että todennäköisesti en sellaista saa. Sen sijaan on todennäköistä, että yritykseni on joskus oikea edes jossain mittakaavassa. Ellen nysvää silloin genetiikan kanssa, kukaties haalin taas tallillisen unelmahevosia! On virkistävää kirjoittaa taas hoitotarinoita yhtä tosissaan kuin silloin 1600-luvulla, kun shirenhevoseni Sensatone (yritin kirjoittaa Sensation) hyppäsi kaksi metriä ja tappoi ihmisiä.
(Ja tässä luku 2 kirjasta Oresaman Kronikat: Minun Nuoruudessani kaikki oli paremmin)
20150126
Pieni nostalgiapostaus: "viekut"
Ennen vanhaan jokaisella tallilla tuli olla vähintään kolme viekkua eli vieraskirjaa. Oli "viekku", "hoitis" ja "mainosviekku". Parhailla talleilla oli erikseen myös oma viekku hevosen ostamista ja kisaosallistumista varten. Oli tallin kunnia-asia koristella viekut mahdollisimman monin tribaalein ja kirkkain sävyin.
Tallin sivuilla tuli olla valikossa tarjolla linkki sivulle nimeltä "yhteys" tai "yhteydet". Sivulla kuului olla listattuna kaikki viekut näin:
TAVALLINENVIEKKU KIRJOITA: www.osote.fi/kirjota LUE: www.osote.fi/lue
HOITO VIEKKU KIRJOITA: osoite LUE: osoite
MAINOS VIEKKU KIRJOITA: osoite lUe: osoite
Viekkujen yläreunaan oli kirjoitettava viekun säännöt. Ne olivat joka tallilla suurin piirein tällaiset:
1. Ei saa puhua pahaa hevosista eikä tallista
2. Ei saa kiroilla
3. Ei saa sitä eikä tätä
...
...
...
194420. Ei saa puhua TeiNiX-kieltä.
Ja kyllä. Ne säännöt saattoivat olla niin pitkiä, että niiden lukemiseen meni paljon kauemmin kuin viestin kirjoittamiseen. Ja kaikki lukivat ne. Ja jos joku ei lukenut, hän sai heti IP-eston jumaliste!!! :)
Viekut olivat aina nimensä mukaisia: mainosviekussa oli mainoksia ja kisakutsuja (ellei ollut kisakutsuviekkua erikseen, kuten Hienoissa Talleissa) ja hoitoviekussa hoitotarinoita ja muita tarinoita (ellei ollut erikseen mm. kengittäjän, eläinlääkärin jne jne jne viekkuja). Kaikkia miljoonia viekkuja luki tietenkin sama ihminen: tallin omistaja. Tietenkin niitä hoitajia, joilla oli eniten tallirahoja tmv, feikattiin. Jos omistaja uskoi, että hoitaja oli tosissaan itse kirjoittanut HARJANNEENSA HEVOSTA PIIKKISUALLA OMG ELÄINRÄÄKKÄYSTÄ!!!! niin hoitaja sai tietenkin potkut. (Ihan tosi, mua feikattiin kerran ja sain potkut siitä, että feikki harjasi mun hoitsua piikkisualla. Mun sydän murtui silloin siksi, että menetin rakkaan hoitsun syyttömänä ja siksi, että tallin omistaja ei edes tiennyt että hevosta voi rapsutella piikkisualla varsinkin hikisistä paikoista.)
Mitä tavallisessa viekussa sitten tehtiin?
1. Salamainostettin:
"Hieno talli sulla mulla on tämmönen, käy kattoos:
www.osoite"
2. Haukuttiin:
"Voi ***** mitä ****** hevoset kuuluu makkaraXXXXX"
(Vastaus oli aina pitkä, suivaantunut ja myöhemmin satoi kannustavia "JUST NII!!!!!1111" -viestejä. Villi veikkaus: ne olivat omistajan itsensä kirjoittamia.)
3. Ostettiin hevosia.
"Haluisin ostaa Pollen mun tallille Tallimäkeen. Täs on osote: osote.fi"
(Ja toi oli siis riittävä ostotarjous. Tollasia ne oli.)
4. PYYDETTIIN Y-TYÖHÖN (mun lemppari)
Viestit olivat aina tällaisia, ihan siis kokonaisuudessaan:
"Y-työ?"
Ja erittäin usein oli unohdettu jopa tallin osoite laittaa. Jos osoite oli, eikä talli ollut Expagella (tai muuten "nolo"), viestiin vastattiin "OK". Sitten tallit olivat "y-työssä" olematta enää tekemisissä keskenään. Molemmat vain linkittivät toisensa. Y-työ oli ohi, jos toinen poisti linkin, toinen huomasi sen ja kävi poistamassa omansa.
5. Lähetettiin irl-kavereille sellaisia viestejä, joita kukaan muu ei ymmärtänyt (eikä lähettäjä tai vastaanottajakaan ymmärrä ainakaan enää).
"Hei gei, voitaxxxx nähä tänää siel no sä tiiät, nähää t: sun oma rakettispaketti"
Ja kyllä. Minunkin viekussani on näitä. Enkä todellakaan muista enää, mitä viestit koskivat ja kuka kavereista on niitä lähettänyt.
6. Annettiin ip-estoja seuraavista syistä:
a) Joku rikkoi Tallin Sääntöjä
b) Joku rääkkäsi tallin heppoja
c) Joku oli jotenkin ärsyttävä
d) "Oli yleisesti tiedossa", että joku oli IRL "eläinrääkkääjä"
e) Joku tuli sanomaan, että GOOGLESTA EI SAA KOPIOIDA EIKÄ IKINÄ SAA SUORALINKITTÄÄ JUMANKAUTA!!!!1111111 mutta toisaalta silloin ei saanut estoa, jos selitti nätisti, sellaisella tavalla, joka on sopiva nuorelle harrastajalle. (Tämä tapa olisi btw hyvä muistaa edelleen, just eilen törmäsin talliin, jonka omistaja oli ottanut neuvot haukkuina, kun ne oli sanottu hyökkäävästi. Mäkin bannasin pienenä "haukkujia", koska mulle tuli paha mieli siitä, miten rumasti ne mulle kirjotti.)
Tähän päättyy luku 1 kirjasta Oresaman Kronikat: Minun Nuoruudessani kaikki oli paremmin
Tallin sivuilla tuli olla valikossa tarjolla linkki sivulle nimeltä "yhteys" tai "yhteydet". Sivulla kuului olla listattuna kaikki viekut näin:
TAVALLINENVIEKKU KIRJOITA: www.osote.fi/kirjota LUE: www.osote.fi/lue
HOITO VIEKKU KIRJOITA: osoite LUE: osoite
MAINOS VIEKKU KIRJOITA: osoite lUe: osoite
Viekkujen yläreunaan oli kirjoitettava viekun säännöt. Ne olivat joka tallilla suurin piirein tällaiset:
1. Ei saa puhua pahaa hevosista eikä tallista
2. Ei saa kiroilla
3. Ei saa sitä eikä tätä
...
...
...
194420. Ei saa puhua TeiNiX-kieltä.
Ja kyllä. Ne säännöt saattoivat olla niin pitkiä, että niiden lukemiseen meni paljon kauemmin kuin viestin kirjoittamiseen. Ja kaikki lukivat ne. Ja jos joku ei lukenut, hän sai heti IP-eston jumaliste!!! :)
Viekut olivat aina nimensä mukaisia: mainosviekussa oli mainoksia ja kisakutsuja (ellei ollut kisakutsuviekkua erikseen, kuten Hienoissa Talleissa) ja hoitoviekussa hoitotarinoita ja muita tarinoita (ellei ollut erikseen mm. kengittäjän, eläinlääkärin jne jne jne viekkuja). Kaikkia miljoonia viekkuja luki tietenkin sama ihminen: tallin omistaja. Tietenkin niitä hoitajia, joilla oli eniten tallirahoja tmv, feikattiin. Jos omistaja uskoi, että hoitaja oli tosissaan itse kirjoittanut HARJANNEENSA HEVOSTA PIIKKISUALLA OMG ELÄINRÄÄKKÄYSTÄ!!!! niin hoitaja sai tietenkin potkut. (Ihan tosi, mua feikattiin kerran ja sain potkut siitä, että feikki harjasi mun hoitsua piikkisualla. Mun sydän murtui silloin siksi, että menetin rakkaan hoitsun syyttömänä ja siksi, että tallin omistaja ei edes tiennyt että hevosta voi rapsutella piikkisualla varsinkin hikisistä paikoista.)
Mitä tavallisessa viekussa sitten tehtiin?
1. Salamainostettin:
"Hieno talli sulla mulla on tämmönen, käy kattoos:
www.osoite"
2. Haukuttiin:
"Voi ***** mitä ****** hevoset kuuluu makkaraXXXXX"
(Vastaus oli aina pitkä, suivaantunut ja myöhemmin satoi kannustavia "JUST NII!!!!!1111" -viestejä. Villi veikkaus: ne olivat omistajan itsensä kirjoittamia.)
3. Ostettiin hevosia.
"Haluisin ostaa Pollen mun tallille Tallimäkeen. Täs on osote: osote.fi"
(Ja toi oli siis riittävä ostotarjous. Tollasia ne oli.)
4. PYYDETTIIN Y-TYÖHÖN (mun lemppari)
Viestit olivat aina tällaisia, ihan siis kokonaisuudessaan:
"Y-työ?"
Ja erittäin usein oli unohdettu jopa tallin osoite laittaa. Jos osoite oli, eikä talli ollut Expagella (tai muuten "nolo"), viestiin vastattiin "OK". Sitten tallit olivat "y-työssä" olematta enää tekemisissä keskenään. Molemmat vain linkittivät toisensa. Y-työ oli ohi, jos toinen poisti linkin, toinen huomasi sen ja kävi poistamassa omansa.
5. Lähetettiin irl-kavereille sellaisia viestejä, joita kukaan muu ei ymmärtänyt (eikä lähettäjä tai vastaanottajakaan ymmärrä ainakaan enää).
"Hei gei, voitaxxxx nähä tänää siel no sä tiiät, nähää t: sun oma rakettispaketti"
Ja kyllä. Minunkin viekussani on näitä. Enkä todellakaan muista enää, mitä viestit koskivat ja kuka kavereista on niitä lähettänyt.
6. Annettiin ip-estoja seuraavista syistä:
a) Joku rikkoi Tallin Sääntöjä
b) Joku rääkkäsi tallin heppoja
c) Joku oli jotenkin ärsyttävä
d) "Oli yleisesti tiedossa", että joku oli IRL "eläinrääkkääjä"
e) Joku tuli sanomaan, että GOOGLESTA EI SAA KOPIOIDA EIKÄ IKINÄ SAA SUORALINKITTÄÄ JUMANKAUTA!!!!1111111 mutta toisaalta silloin ei saanut estoa, jos selitti nätisti, sellaisella tavalla, joka on sopiva nuorelle harrastajalle. (Tämä tapa olisi btw hyvä muistaa edelleen, just eilen törmäsin talliin, jonka omistaja oli ottanut neuvot haukkuina, kun ne oli sanottu hyökkäävästi. Mäkin bannasin pienenä "haukkujia", koska mulle tuli paha mieli siitä, miten rumasti ne mulle kirjotti.)
Tähän päättyy luku 1 kirjasta Oresaman Kronikat: Minun Nuoruudessani kaikki oli paremmin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)