Kommentin voima

Olen paasannut aiemminkin siitä, että toisen luovien töiden kommentointi pitää tekijän yleensä hyvällä päällä pitkään. Yksi ainoa yksittäinen kommentti voi olla se, joka nostaa kirjoittajan tai piirtäjän blokin alhosta tai estää ajautumasta sinne.

Silti komentteja tulee säästeltyä. Aina ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Se on ymmärrettävää, eikä aina ole edes viisasta ammentaa tyhjyydestä. Yleensä kommentoimattomuuden syy tuntuu kuitenkin olevan se, että ajatellaan, että en mä osaa kommentoida. Ei mulla ole mitään tähdellistä sanottavaa. Ei toi ihminen halua kuulla mun juttuja. Toi tietää sanomattakin olevansa hyvä. Toi on itse asiassa parempi kuin mä, joten mitä se tällaisen räpiköijän mielipiteillä tekee?

Kirjoittajan tai piirtäjän näkökulmasta on kuitenkin ihan eri asia tietää jollain tasolla olevansa hyvä kuin tuntea saavansa arvostusta. Moni sanoo, ettei taiteile arvostuksen toivossa, mutta vaikka se olisi kuinka totta, arvostus tuntuu hyvältä. Arvostusta ei myöskään tarvitse saada miltään jumalmentorilta, vaan juuri siltä tavalliselta ihmiseltä, joka on työtä katsonut ja arvostanut. Sitä paitsi en ole kuullut vielä kovin monesta niin ikävästä taiteilijasta, että hän ensinnäkään edes laittaisi kanssaharrastajiaan tai seuraajiaan jotenkin taitojen mukaiseen paremmuusjärjestykseen tai vielä sen päälle arvostaisi vain valmiiksi taitavien aikaa, tsemppiä, kehua, pointteja, ajatuksia ja kritiikkiä. Ei ei: minä tiedän vain tyyppejä, jotka ovat iloisia siitä, että ihan kuka tahansa on katsonut, on lukenut, on ehkä jopa viihtynyt, vihastunut, pahastunut, naurahtanut.

Kommentoinnin haastavuus sen sijaan on ihan yleinen kokemus. Kommentointi on taito: siinä kehittyy, kun sitä tekee. Jos on vasta-alkaja kitaran soittamisessa, tietää kyllä, että on turha verrata itseään vielä maailmantähtiin. Jos on vasta-alkaja kommentoinnissa, jostain syystä tulee kuitenkin verranneeksi itseään niihin muutamiin, jotka tekevät 6000 merkkiä pitkän kirjallisuusesseen julkaistusta tarinasta. Tein itsekin sellaista vertailua ryhtyessäni kommentoimaan. En tiedä, mistä se johtuu, että ihminen itse olettaa syntyvänsä kommentointitaidon kanssa, vaikka tietää syntyneensä jopa ilman lukutaitoa.

6000 merkkiä pitkä kirjallisuusessee on toki ihana kommentti, mutta kirjoittajana minulla on järisyttäviä uutisia kaikille, jotka eivät jaksa, ehdi, pysty tai halua kirjoittaa 6000 merkin kirjallisuusesseetä. Se uutinen on tämä: kahden lauseen tai vaikka kahden sanan sisältöön keskittyvä kommentti on ihan yhtä rakas. Moni taiteilija palaa lukemaan sen kerta toisensa jälkeen, vaikka sen oikeastaan osaisi jo ulkoa. Ei sen kommentin sisältöä tarvitsisi niin monesti tankata, mutta taitelija tankkaakin tunnetta. Se tunne on pitkäaikainen ilo: jes, joku katsoi, joku arvosti. Se tunne kestää paljon kauemmin kuin kommentin lukeminen tai edes kirjoittaminen, kauemmin kuin kuvan tutkiminen tai tekstin lukeminen. Joskus joku kommentti tarttuu mieleen ikuisiksi ajoiksi. Joskus taas kommenttia tutkitaan vähemmän aikaa, mutta silti se teki vastaanottajastaan iloisen.

Haasta siis itsesi: kirjoita tänään jollekulle yksi kommentti, ellet ole jo tyhjiin ammennettu. Kirjoita yksi sana, yksi lause, tai jos jaksat, kirjoita yksi kappale. Jos omalla nimellä kommentoiminen tuntuu kerta kaikkiaan liian jännittävältä, käytä vaikka toista nimimerkkiä tällä kertaa. Teet oman taiteilijasi päivästä mitä ihanimman tänään!