(jatkoa edellisen) Ja värittämisen ihanuus

Kun piirtäminen, varsinkin linejen tekeminen on minusta tosi vaikeaa, vähän ärsyttävääkin ja oikein erityisen aikaavievää, linejen värittäminen puolestaan on sellaista, jota voisin tehdä vaikka koko ajan! Olen tehnyt postauksen siitä, miten olen värittämisessä kehittynyt, ja varmaan juuri oman kehityksen näkeminen motivoi minua niin kovasti jatkamaan. Vieläkään en ole Mestari, mutta jos väritän tarpeeksi, olen jonain päivänä mestari.

Ihan tasojen määrää ja tekniikkaan olen hionut paljon. Jos ette nyt naura tämänhetkiselle tasolleni, niin kerron miten nykyään väritän. Käytän siis Kritaa.

Ensin minulla on linet yhdellä tasolla, hevosen flat-väri toisella ja takimmaisten jalkojen (vtj, vej) värit kolmannella tasolla. Unohdan takimmaiset jalat ja ryhdyn hommiin. Värittelen varjostuksia aika varovasti ja melko vaalealla samalle tasolle pohjavärin kanssa. Ennen tein varjoille oman tason, mutta onneksi kerran uskalsin kokeilla kaiken länttäämistä samalle tasolle! Tämä toimii minulla paljon paremmin.

Sitten varjojen päälle aina vain tummempia ja varovaisempia varjoja, aina vain samalle tasolle. Pää on tällä hetkellä minulle vaikein juttu, niin kuin näkyy. Ennen olivat jalat.

Mistä tiedän, että varjoja on tarpeeksi? Siitä, että minua alkaa kyllästyttää niiden lisääminen. Silloin lisään vieläkin samalle tasolle tosi varovaisia valoja. vtj ja vej ovat edelleen flat-väreissä. Välillä kesken valotuksen palaan takaisin varjostamaan. En ikinä poimi värejä kuvasta, vaan yritän aina löytää ne paletista. Sillä tavalla uskon saavani väreihin vähän vaihtelua ja elävyyttä.

Lisään kirkkaampia valoja. Taas valoja on tarpeeksi siinä vaiheessa, kun kyllästyn. Silloin väritän kaviot ja jouhet ihan millä tahansa värillä saadakseni muodon esiin. Randomin värisen muodon päälle väritetään sitten joskus.

Vähiten pidän jouhien tekemisestä, varmaan juuri siksi, että se on minulle vaikeinta. Paljoa häävimpiä en vielä näistä saa, vaikka olisin yrittänyt pidempään.

En ole oikea taiteilija. Oikea taiteilija tekee ensin taustan ja sitten värittää hepan siihen. Minä tykkään tehdä niitä heppoja ja sitten pilata ne vain jollain millä lie taustalla viime metreillä. :DD 

Lopuksi säädän värejä. Se on turhaa, koska näyttöni vääristää ne. Kun katson piirustuksia puhelimella, ne ovat tosi värikylläisiä ja tummia, vaikka näytölläni ne ovat romanttisia ja pliisuja. Minun näytölläni tässä on haalea kesäilta. Puhelimeni näytöllä tässä on aika psykedeelinen syysyö. Mutta ihan hyvä se on hei. Siitä, että kyllästyn tekemään, tiedän kuvan olevan valmis. Kyllästyin, joten tästä tuli valmis. :) Taas kerran tämä on taitojeni ylärajoilla, ja vaikka joidenkin muiden tekemiin verrattuna tämä ei ole mitään, minä olen tosi ylpeä tästä kuvasta tällä hetkellä!

(Linejen) piirtämisen vaikeus

Aika piirrospainotteista asiaa on ollut viimeaikoina, mutta eikös ihminen saa puhua siitä, mistä kulloinkin on innostunut? Aloitin uuden työn ja ihan kaikki aika on mennyt joko siihen, hengissä pysymiseen tai koirien hoitamiseen, ja mitä on jäänyt jäljelle, olen laittanut Hopiavuoreen. Nyt on ekaa kertaa aikaa vähän piirtää ja kirjoittaa piirtämisestä. Ja etenkin yrittää analysoida, mikä ihme piirtotekniikassani mättää. Kertokaa, jos on vinkkejä. (Linejen tärinän kanssa olen luovuttanut fyysisten rajoitteiden takia, mutta muuten.)

Kun piirrän heppaa alusta asti itse, aloitan piirtelemällä palleroita ja viivoja. Taisin oppia tämän joskus ala-asteella jostain hepanpiirto-oppaasta ja en ole edes kokeillut muuttaa tapojani. Tässä vaiheessa on tärkeää, että hepalla on neljä jalkaa, vain yksi pää, ja että sen tunnistaa hyvällä säkällä joko hevoseksi tai hirveksi. Jällkikäteen katsoessani tässä kuvassa häiritsee eniten alaselkä/lantio, mutta piirtäessäni en nähnyt tässä muuta vikaa kuin että takaosa näytti pieneltä. 

Kun minulla on palloja ja viivoja, piirrän päälle heppaa vähän tummemmalla värillä. Tätä taidan tehdä nähdäkseni pahat rakennevirheet ennen kuin linetän. Tämä saattaa kuitenkin olla aika turhaa, koska en edes tunnista rakennevirheitä, vaikka ne tanssisivat edessäni sinisiksi väritettyinä. Linet minun on joka tapauksessa helpompi tehdä, kun alla on edes tällaiset epälinet. Tässä vaiheessa näin, että takapuoli on liian pieni, pää on liian suuri ja en tykkää oikeanpuoleisesta takajalasta. 

Linetysvaihe 1: epäsiistejä linejä. Suurensin takapäätä, pienensin päätä. Kaviot alkoivat näyttää jättimäisiltä. Pienensin niitäkin. Linet ovat epätasaiset, heiluvat.

Siistin linejä, lisäsin etujalan. Vasen takakavio alkoi näyttää epämuodostuneelta, korjasin sen. Tässä vaiheessa katselen kuvaa viisimiljoonaa kertaa peilikuvana, vertaan sitä valokuviin jne. (Nyt vertasin tätä VV:lta joskus ostamaani rakennekuvaan, ja harmitti ihan tosi kovaa, kun tämä alkoi näyttää muodoiltaan liian pyöreältä. No, tuli parempi mieli kun vertasin tätä Pirje Fager-Pintilän ottamaan kuvaan. Hevoset ovat ihan tosi erilaisia. Vertailukuvista vasen on VV:n ja oikea Fager-Pintilän.) Tässä vaiheessa ongelmaksi muodostuu aina se, että mallia osaan ottaa, mutta en tunnista hyvää rakennetta sen paremmin kuin huonoakaan. Jos taas piirrän yhdestä ainoasta mallikuvasta, koska joku on sanonut siinä olevan hyvärakenteisen hevosen, alan kopioida kaikkea ihan liian tarkasti uskaltamatta ottaa yhtään vapauksia. Rakennetietämyskään ei parane, vaikka opettelisin piirtämään ulkomuistista kaikille hevosille saman rakenteen...Okei: tässä taitaa olla suurin ongelma. Minun pitäisi opetella näkemään, millainen on hyvä, tai edes OK rakenne. Varmaan oppisin, jos varjotuomaroisin itsekseni PKK:n ja NJ:n näyttelyitä ja uskaltaisin tarvittaessa lähestyä tuomareita paria perustelua joihinkin juttuihin pyytäen...

Lopputulema kaikessa vertailussa oli kuitenkin tämä. Siistin linejä, tein ihan pieniä muutoksia ja muutin pään asentoa. Nyt otan taukoa tästä kuvasta ja muokkaan sitä vielä. Tauon jälkeen näkee paremmin. Nyt jo alkaa tuntua siltä, että muutan selkää ja takapuolta vielä... :D Tästä on tulossa todennäköisesti uusi rakenne Sacramento II:lle, ja sen hyvyydestä ei ole mitään takeita. Onpahan kuitenkin itse yritetty välillä, ja tällä kertaa ihan lineistä asti. :DD Saavutus se sekin on minunlaiselleni.

Kun mun hepat vaan on Finest

Leuhkan otsikon takana on leuhka teksti. Mulla on kaksi itse väritettyä heppaa, jotka ovat nyt saavuttaneet PKK:n arvonimen Finest. Hauska (tai no, aika tylsä) tarina on se, että toinen sai sen jo edellisvuonna, mutta en muistanut sitä anoneeni, ja toisella olisi myös ollut siihen tarvittavat sertit jo kauan sitten, mutten tajunnut anoa. Nämä arvonimet ovat siis ihan uusi juttu minulle. On kai jo selvää, että PKK ei ole minulle ennestään hirveän tuttu, kun "en osaa piirtää" ja "en osaa värittää".

Vaikka olen rutissut jo pitkään suhtautumisestani laatispalkintoihin, niin tämä on nyt sellainen palkinto, joka tuntuu minusta tällä hetkellä ihan huikealta saavutukselta. Tai no, jokainen EO-sertikin on ollut ihan uskomattoman hienoa saada itse väritetyillä kuvilla. Nyt tuntuu, kuin minä saisin palkintoja siitä, että olen jaksanut harjoitella tosi paljon, eikä niinkään siltä, että hepat saisivat arvonimiä. (Vitsit miten hienolta musta tuntuukaan silloin joku päivä, jos joskus ekan kerran palkitaan ihan kokonaan itse tehty kuva!)

Vaikka aikaa näistä kuvista on kulunut, olen vieläkin ylpeä. Toki näen jo sellaisia virheitä, joita en aluksi ollenkaan nähnyt. Atomipommipormestarista ainakin näkee, kuinka olen tuijottanut liikaa mallikuvan valoja ja varjoja osaamatta käyttää Tean ihania linejä tarpeeksi hyvin hyödykseni ja saanut siksi etuosan muistuttamaan enemmän rusinaa kuin hevosta. Soittakaa Paranoidin heikko kohta taas ovat jalat.

Soittakaa Paranoid
tausta Dansku

Atomipommipormestari

Laitetaan tähän alle vielä Atomipommipormestarin tytär, Skylla. Skyllan idea on, että se olisi saman värinen kuin isukki, ja muutenkin tosi saman näköinen. Skylla on nyt mennyt ekoihin näyttelyihinsä ja tuloksia odotellaan erittäin jännittyneenä. Minusta Skylla on huomattavasti isukkiaan nätimpi ja mattapintaisena söpömpi. Ja niinhän sen kuuluukin olla, koska näiden kahden kuvan välissä taas vähän aikaa! Tottakai parannettavaa on aina vain. Nyt mulla on joku taantumavaihe ainakin kaulan kanssa... Osaksi se johtuu minusta, osaksi koneeni ihmeellisestä näytöstä. Vuoden päästä näen taas lisää mokia, ja sekös se hauskaa on! Siitä tietää, että on kehittynyt taas vähäsen. Toivottavasti silloin nauran ainakin Skyllan kuvan taustalle, vaikka juuri nyt tämä on minusta hienompi kuin ylempien valokuvataustat ihan vain olemalla piirretty.

Skylla

Tea on tehnyt kaikkien näiden heppojen linet ja siten suonut minulle mahdollisuuden olla näin tosi tosi tosi iloinen omasta kehityksestäni ja virtuaalihepoistani. Kiitos ihan superisti vapaasti kopioitavista lineistä aivan kaikille, jotka ovat ikinä niitä tuottaneet!

Mun seuraava homma on selvittää, katoaako Atomipommipormestarin sertit, jos muokkaan tuon sen etuosan vähemmän rusinaksi. Jos jollakulla on sisäpiirin tietoa, niin saa jakaa! Skyllan kaulaa ja etuosaa voin vielä toki muokata, kun pääsen käyttämään jotain toista konetta.

Laatisjonot kutistuvat

On syksy. On siis aika tehdä taas jokavuotista tutkimusta siitä, miten laatisjononi voivat. Ja kerrankin, kerrankin tuntuu siltä, että ne voivat vähän terveemmin kuin vuosi sitten!

Laatis	2015	2016	2017	2018	2019
YLA	53	63	45	40	17
SLA	3	4	10	2	3
ERJ	31	28	26	27	20
KRJ	39	36	44	68	39
KERJ	1	3	32	48	28
VVJ	0	0	0	24	16
WRJ	0	3	12	0	1
yhteensä	127	137	169	209	124

Olen tehnyt töitä pienentääkseni jonoja. Ja toisaalta olen pidättäytynyt tekemästä töitä, jotten kasvattaisi niitä. Tuomaroin sekä YLA:ssa että KRJL:ssa, jotta saisin lisähevosia tilaisuuksiin. Varsinkin KRJL:ssa lisähevospaikat ovat todella tulleet tarpeeseen. Jonohan on kutistunumassa ihan kohtuullisiin mittoihin! Teoriassa jono olisi purettu vuodessa tällä tahdilla. Käytännössä niin ei kuitenkaan ole, koska aina tulee lisää laatisvalmiita arvosteltujen tilalle.

Toisesta päästä jono on pienentynyt niin, että meillä ei synny enää hevosia. Nyt kun KRJL:n jono on tuossa pisteessä, syntyi eilen neljä kasvattia. Seuraavat syntyvät suurin piirtein silloin, kun jonossa on enää kolmisenkymmentä hevosta. (Tajuan kyllä, mitä tämä tekee kasvatukselleni, ja vasta nyt ymmärrän väitteen siitä, miten laatikset eivät ole hyväksi virtuaalihevosten kasvatukselle.)

Laatisten suhteen tunnen olevani edelleen narkomaani. Aluksi ekat laatispalkinnot tuntuivat hienolta ja olivat suuria saavutuksia. Nyt elän sitä vaihetta, kun tunnistan toimintani mielettömyyden, mutta en pysty lopettamaan. Huom: en sano, että laatiksissa on sinänsä vikaa! Minun asenteeni niitä kohtaan on väärä ja riippuvainen.

Minulla on myös uusi suuruudenhullu laatiskokeilu. Se syttyi Mikael Kontiokorven Apassin myötä. Koska Apassi ei ole kauhean vakavasti otettava hevonen, ja koska se tarinaheppana saattaa hyvinkin elää irl-vuosikymmenen niin kuin edellinen tarinaheppani, sen kanssa ei ole kiire minnekään. Ajattelin ihan piruuttani kokeilla, saisinko sille joskus WRJ-I -palkinnon niin, että sen sijoituksista kaikki ovat joko tarinakisoista tai niiden puuteessa WRJ-Cupeista. Katsotaan, miten käy. Sillä on nyt neljä cup-sijoitusta ja yksi tarinasijoitus, eikä minua huvita kilpailla sillä tavallisissa kisoissa. Varmaan ei onnistu, mutta väliäkö sillä. Tulipa taas kokeiltua jotain, mitä en ole ennen tehnyt.