Pelkkä virtuaalitalli

Hopiavuoren hevostalli kaatui vähän aikaa sitten. Tilanne on pelastettu, mutta tapaus sai minut ymmärtämään, mitä harrastukseni minulle merkitsee.

Hopiavuoren hevostalli on raskas ylläpidettävä. Se syö valtavasti sekä aikaa että rahaa. Se syö myös kaikki taiteelliset ideani. Mitä haluankin tehdä, voin toteuttaa ajatukseni siellä. Se on ihanaa, ja samalla se on kamalaa. Joskus olen miettinyt, että järkevä ihminen käyttäisi tämän kommentointienergian pitämällä maksusta kirjoituskursseja: siihenhän minut on koulutettu ja saisin tehdä ihan samaa asiaa rahaa vastaan kuin nyt teen ilmaiseksi. Ylimääräisen ajan voisin käyttää vaikka käsikirjoituksen työstämiseen, sillä kuten melkein jokainen äikänope, mieluiten minäkin olisin ennen kaikkea kirjailija. Jos käyttäisin kaiken luovuuteni, aikani ja rakkauteni kaupallisesti, mitä saisinkaan aikaan? 

En ole kuitenkaan koskaan oikeasti harkinnut sitä, ettei Hopiavuoren hevostallia enää olisi. Rakastan itsekeskeisesti omia juttujani siellä, mutta tunnen samanlaista euforista rakkautta kuin vastarakastunut vasta kun joku muu tekee tarinaa yhdessä minun kanssani. Romaanin kirjoittaminen on suunnitelmallista, pitkäjänteistä, älyllistä, tarkkaa puuhaa. Se on luovaa, mutta Hopiavuori on vielä luovempaa. Saan käyttää luovuutta paitsi puhtaaseen keksimiseen, mielikuvittelemiseen ja kirjoittamiseen, mutta myös ja ennen kaikkea muiden tarinoiden ja juonien huomioimiseen. Valitsen aina sen mieluummin kuin mitään muuta. Valitsen aina yhden vuorovaikutteisen tarinan kirjoittamisen mieluummin kuin menestysromaanin kirjoittamisen. Tämä on minun juttuni. Tämä on eniten minun juttuni koko maailmassa.

Kun hetken pelkäsin menettäneeni Hopiavuoren hevostallin, se tuntui samalta kuin perheenjäsenen kuolema, paitsi että kuolemia oli useita. Jokainen hahmo oli kuollut: minun ja muiden. Rakastan heitä enemmän kuin minkään toisen tarinan hahmoja, ja lukijana rakastan kuitenkin monia hahmoja. Ajattelen heitä yhtä usein kuin ystäviäni ja perheenjäseniäni. He ovat minun erityinen kiinnostuksenkohteeni, lohturättini, päiväuneni ja luovuuteni lähde. He ovat minun pakkomielteeni, josta en halua päästä eroon, sillä niin kuin ystävät, he auttavat minua jaksamaan arjessa. Kun luen heistä, olen monta päivää onnellinen riippumatta siitä, mitä oikeassa elämässäni on meneillään.

Sanoin viikonloppuna ystävälleni, että menettäisin mieluummin työni tai asuntoni kuin Hopiavuoren hevostallin. Rakastan työtänikin ja varsinkin kotiani, mutta töitä ja koteja löytää aina uusia, niitä on monia maailmassa. Hopiavuoren hevostalleja on vain yksi. En ole koskaan rakastanut mitään harrastusta, asiaa, objektia tai projektia niin kuin rakastan tätä. Se ei ole minulle pelkkä virtuaalitalli.