Ihan pian vaan esitellä kaikille Hopiavuoren hevostallin. Aivan vielä ei ole sen aika. Vaikka sivusto ei ole vielä valmis ensiesittelyyn, en kuitenkaan malta olla vähän lesoilematta sillä. (Olen puhunut siitä jopa äitille, joka ei pidä hevosista, kuvitteli virtuaaliheppojeni jääneen lapsuuteen jne.) Kerronpa siis teillekin, mitä minä Hopiavuoren hevostallilla yritän saavuttaa...
Olen aina ollut tarinatalleilla. Olen valinnut aina sen tallin, jossa tarinoita luvataan kommentoida. Ikinä tallien ylläpitäjät eivät kuitenkaan ole kuunnelleet varoitustani: tarinoin kaikki aina uuvuksiin. Oikeasti. Lopulta joka ainoa ylläpitäjä väsyy kommentoimaan. Maanisilla kirjoituskausillani kirjoitan oikeasti ihan käsittämättömän paljon ja käsittämättömän nopeasti. Ei sitä kukaan jaksa, vaikka väittää jaksavansa. No - Hopiavuoressa ei väsytä. Pääkommentoija olen minä. Minä en väsy. Täällä täytyy olla muitakin samanlaisia kuin minä. Hopiavuori on heitä varten. Täällä täytyy olla myös niitä, jotka haluavat antaa edes parin lauseen kommentteja muiden tarinoista, vaikka eivät olekaan ylläpitäjiä. Minä olen sellainen, joten täytyy olla myös muita. Heitäkin varten Hopiavuori on, ja ehkä saan itsekin heiltä joskus kommentin. Elän hyvällä kommentilla oikeasti viikon. Joku muukin varmasti elää.
Toinen juttu, jota tarinatallilta haluan, ovat muut ihmiset ja ihmissuhdedraama. Sitä on Hopiavuoressa alusta asti, koska tukin sen täyteen omia hahmojani. Jos tallille löytää joskus muita minun kaltaisiani, vähennän sitä mukaa omien hahmojeni osuutta, jotta muut mahtuvat mukaan. Hopiavuoressa on kuitenkin ihan koko ajan vähintään kymmenen aktiivisesti tarinoivaa hahmoa, jotka lähtevät draamaan mukaan välittömästi. Heitä on siellä, koska minä olen Hopiavuoren Eetu, minä olen Eira, minä olen Inari, minä olen Ariel, minä olen Hello, ja minä olen vaikka kuinka monta muutakin niin kauan kuin on tarve. Saan siis itse purkaa kirjoituspatoumiani monen hahmon kautta, ja talli on alusta asti täynnä elämää, vaikka olen siellä ensin yksin. Jonkun täytyy innostua sellaisesta, koska minä innostuisin. Ja innostun. Ja ellei kukaan oikeasti ole niin kuin minä, niin viihdyn varmasti kauan omien pikku ukkeleidenikin parissa paremman puutteessa. Olen luonut kiinnostavia persoonia, vaikka itse niin sanonkin!
Kolmanneksi, tarinatallin miljöö on tärkeä minulle. Yleensä tarinatallilla onkin vähintään pohjapiirrokset talleista ja jonkinlainen alueen kartta. Hopiavuoressa miljöö jatkuu kuitenkin kauttaaltaan yli koko Otsonmäen kuvitteellisen kunnan. Hahmot maastoilevat Mäensisuksen ja Jätinhautuumaan metsäalueilla. Ne menevät Kirveskarille uimaan. Ne tietävät, että Otsonmäen keskustassa on Ässä, Kookauppa, Ärrä, kukkakauppa, vielä nimetön grilli ja kebab-mesta. Kun ne tulevat kylään Arielin kotiin, ne tulevat Saiturintielle, punaiseen 90-luvun alun omakotitaloon. Ne voivat siis oikeasti elää ja hengittää kunnassa. Siellä on kuitenkin sopivasti mustia aukkoja, joihin jokainen voi rakentaa pesänsä, ellei valmiiksi kuviteltu juttu ole heitä varten. Tarkkoja karttoja kunnasta ei ole, eikä jokaista millimetriä käydä läpi. Siksi kaikkea ei tarvitse muistaa - mutta jos joku muukin haluaa välillä nypeltää, niin Otsonmäen kunnassa se onnistuu. Eikä elämä rajoitu edes siihen pikkukuntaan! Kun ottaa auton alleen, parinkymmenen kilometrin päässä on Seinäjoki. Google Maps käyttöön ja tunnelmaa hakemaan, jos haluaa viedä nypeltämisen ihan uudelle ja ennennäkemättömälle tasolle. Voin antaa maailman kauneimman paikan koordinaatit. Se on Seinäjoen alueella. Ja kun ei halua viilata pilkkua, ei tarvi. Talli on yksinkertainen, eikä keneltäkään vaadita hahmonsa asunnon pohjapiirroksen esittelemistä. En minäkään tiedä, missä Eira ja Inari asuvat, vaikka Arielin kodin tiedän.
Neljänneksi, Hopiavuoressa kaikki on sallittua, paitsi sen sanominen, että joku kirjoittaa paljon. Sitä ei sanota, ei edes kehun muodossa. Koska jos ihminen kirjoittaa paljon ja hänelle sanotaan se ääneen, hän kuvittelee kirjoittavansa liikaa. Kukaan ei kirjoita liikaa, kun kerran kirjoittaminen pitää hengissä!
Hopiavuori on minun unelmatallini. Voi kun joku muu olisi perustanut sen. Rakastaisin sitä vielä enemmän, jos saisin nytkin vain kirjoittaa tarinaa sen sijaan että rakentaisin tallia. Olisipa se valmis. Voisinpa jo kertoa, mitä Eetu Hopiavuori ajattelee juuri nyt, kun makaa valveilla vuoteessaan ja murehtii, täyttyvätkö tallipaikat koskaan, ja saako hän tilan pysymään kannattavana. Älä murehdi, Eetu Hopiavuori! Minunlaisiani on oltava muitakin kuin minä.
2 kommenttia:
Mielenkiintoinen talliprojekti, sitä aina itsekin joskus haaveilee tuollaisesta (ja toteaa, että A. ei uutta tallia B. ei ole aikaa C. inspiraatio kestäisi noin viikon). Mistä muuten olet keksinyt nimen Hopiavuori, näin uteliaisuudesta kyselen? Senniminen paikka on nimittäin olemassa Hyvinkäällä, saattaa kyllä nykyään olla muodossa Hopeavuori, mutta vanhoissa kirkonkirjoissa muistaakseni lukee Hopiavuori, oli senniminen torppa Kytäjän kartanolla.
Harmi, että näin vanhaksi piti elää, ennen kuin tajusin voivani tehdä mielikuvitushevosilla oikeasti mitä itse haluan. :D
Mulla on ollut aina paha taipumus poimia talteen komiat nimet. Hopiavuorenkin otin mun Komiat nimet -listalta. Luulen, että bongasin sen joskus Nimiarkistosta jonkin kurssin yhteydessä siellä tonkiessani. Se saattaa hyvin olla paikannimien lippulappusten joukosta otettu, niin kuin Mäensisuskin. Kyllä varmasti nimittäin muistaisin, jos olisin joskus tavannut ihmisen, jolla on niin hieno sukunimi! Luulen, että tässä nimessä meikäläistä viehättää sen mielenkiintoinen puolittaisen näköinen murteellisuus!
Lähetä kommentti