Oresaman yölliset, syvälliset virtuaalipohdinnat & muuta, 010412

Viime yönä tunnustin tosiasiat itselleni. Virtuaalihevoset eivät kiinnosta minua, ja tämä on ensimmäinen kerta sitä lajia. Aina joku osa harrastuksesta on kiinnostanut. Jos en ole jaksanut raveja, olen hoitanut laukkureita ja kenttäratsuja. Jos ne eivät ole inspiroineet, olen kääntynyt kouluratsujen puoleen. Ja niin edelleen. Yöllä tunnustin, että mikään ei kiinnosta.

Eilen tein kaikkein kiireellisimmät hommat pois alta, enkä avannut ht.nettiä tai muuta ahdistavaa vheppasivua. Olin hyvällä tuulella, mutta kun noin puolitoista tuntia oli vierähtänyt heppojen kanssa, tahdoin häipyä. Ja häivyin.

Nyt tänä aamuna tajusin, että yölliset pohdintani kiinnostuksen loppumisesta olivat mahdollisimman nätisti sanottuna hevonpaskaa. Kyllä minua kiinnostaa edelleen. Minulla on vain liikaa hommaa juuri samalla hetkellä (itse aiheutettuna...), joten lykkään koko ajan aloittamista. Ja minulla on hyviä syitä lykätä, kuten viime postauksessa sanoin.

Päätin, että hiljaa hyvä tulee. Aloitetaan siitä, mikä on tärkeintä, ja siitä, mikä huvittaa eniten. Olen pahoillani KRJ'n alaisista tuloksista ja tiedän, että minua odottaa kisanjärjestyskielto, ellei ole jo. Silti kärsin mielummin rangaistukseni, ja ymmärrän että se on ansaittu, kuin aloitan KRJ'n alaisista. Ne ovat listassa viimeisinä. Teen tulokset kyllä, mutta vasta pian. Myöhästymisistä niiden kanssa kärsii melko harva. Sen sijaan laukkatulokset laitoin kuntoon, joka ainoan, koska niiden myöhästymisestä on ihan OIKEASTI haittaa kaikille. Päivitin myös myytävät & myydyt xx-laukkurit, jottei miljoona uutta omistajaa joutuisi odottelemaan kopukoitaan. Vastasin maileihin, paitsi kahteen. Seuraavaksi loput palkka-asiat kuntoon, omat hevoset hoidetuiksi ja sitten on aika vaikka pitää lomaa, jos vielä huvittaa.

Joku yrittää eroon tästä harrastuksesta, eikä pysty. En käsitä. Minulle tunne siitä, että nyt joudun lopettamaan, oli sama (joskin kuusimiljoonaa kertaa lievempi!!!) kuin viime kesänä, kun puolitoista kuukautta isän kuoleman jälkeen vihdoin myönsin, että se setä on oikeasti kuollut. Sellainen menetys, tyhjyys, autius, älyttömän kovaa soiva hiljaisuus. Onko minuakaan, jos sanon hei hei kaikille suosikkiharrastuksilleni? Jätin lentopallon ja kuulantyönnön, ja olen ajanut mopoa vain kerran saatuani autokortin. En enää käy harrastuksen vuoksi ajamassa oikeilla hevosilla, ja muutenkin olen niiden kanssa tekemisissä enää vain silloin, kun siitä saa rahaa... Loppuja harrastuksia ei saa jättää.

Virtuaaliheppojen jättämistä harkitseminen tuntuu itsemurhan harkitsemiselta minusta. :)