Hoitajatoiminnasta, 270211

Minulla on aina ollut yksi (ja vain yksi) talli, jossa on hoitajatoimintaa. Muut tallit ovat olleet kilpapainotteisempia, ja niillä olen ajatellut hoitajatoiminnan ihan turhaksi. Mitä hyötyä siitä muka on, jos tavoitteena todellakin on pelkkä hyöty (minulle aka kisamenestys & palkinnot)? Ei niin mitään, ellei lisää juttuja heppojen omiin päiväkirjoihin, mikä taas vie ihan järkyttävästi sivutilaa pitkän päälle...

Nyt, kun Piikevä meni, ei missään talleistani ole hoitajatoimintaa. Se säästää aikaani mielettömästi, koska pyrin kommentoimaan juttuja aina mahdollisimman kattavasti, mahdollisimman monipuolisesti, ja samalla kehittämään siipieni suojiin päässeitä kirjoittajanalkuja eteenpäin. Sellainen on kannattanut: olen aina ollut ylpeä hoitajistani, koska jos osoitan heille yhden virheen vaikka joka tekstistä, jota pitäisi tarkkailla jatkossa, oppivat he todella nopeasti kirjoittamaan sen asian oikein. Samoin sisältö paranee niin hienosti, että ihan itkettää. Kuten sanoin, niin hyvät kommentit vievät ihan tuhottomasti aikaa, ja sama teksti on luettava uudelleen ja uudelleen, jotta kaikki tulisi sanottua - varsinkin, jos teksti todella on lapsen kirjoittama, lyhyt, jatkuvasti samana toistuva. Aina on löydettävä paljon hyvää, ja osoitettava yksi ainoa virhe, aina ei yhtäkään. On palkittava ja kehuttava, mutta oltava rakentava. Lisäksi on itse luotava tarinaa: olipa kiva, kun huomasit siivota sen Pollen satulan, olenkin jankuttanut siitä tallimestari Pertsalle varmaan kuukauden, mutta kun mitään ei koskaan tunnu tapahtuvan ajoissa.

Vaikka hoitajatoiminta vie 70% virtuaaliheppailuenergiastani, on jotenkin tyhjä olo nyt, kun sitä ei enää ole. Kun Erkinheimoissakin käy, tuntuu kuin astelisi autiotaloon. Esimerkiksi Piikevää ajatellessani ensimmäinen mielikuvani oli pieni talli täynnä naurua ja hulinaa - muistin kaikkien hoitajien nimimerkitkin, kuvittelin heille ulkonäön, ja kun joku sanoi Piikevä, kuulin heidän hilpeän juttelunsa. Erkinheimoissa asiat ovat toisin. Siellä kiiltävällä, liian siistillä käytävällä, melkein tyhjässä tallissa kaikuu vain yksinäinen, toivonsa menettänyt, hoitajattoman hevosen vaisu hirnahdus. Hevonen kysyy, halaisiko joku joskus minuakin? Jaksaisiko joku joskus leikkiä minulla, kirjoittaa minusta, koska sitä varten minun esi-isäni ainakin ovat luotuja?

Olenkin päättänyt ottaa hoitajatoiminnan osaksi Erkinheimoja, mutta vielä ei ole sen aika. Rustasin tänään mahdollisimman mielenkiintoista ja lyhyttä esittelyä tallista ja henkilökunnasta. Aina ennen olen sortunut jaarittelemaan turhia asioita, kuten siistejä satularivejä ja koukuissa roikkuvia suitsia, mutta nyt muistelin Piikevää ja omaa tallipojanuraani Mêl Serenissä. Riittää, että sanoo käytävältä löytyvän oven sinne satulahuoneeseen. Ei aina tarvitse kertoa jokaisen kivenkin paikkaa. Tarinankirjoittajana olen tyytyväisenä Mêl Serenissä nimen omaan siihen, että saan luoda todella paljon itse. Minulle annetaan riittävästi informaatiota, mutta ei lausettakaan liikaa. Tahdon, että Erkinheimot olisi vielä joskus samanlainen.

Kun puitteet ovat kunnossa, alan miettiä nimen omaan niitä hoitajia. Mitä he tarvitsevat? Itseäni inspiroivat kaiken maailman palkinnot ihan mielettömästi: kuukauden hoitaja, tasomerkki se ja se, suorittanut sen ja sen, ollut mukana siinä ja siinä. Onkohan niin, että muitakin kiinnostaa sellainen? Toisaalta, silloin on vaarana rajoittaa liikaa: Piikevässä ennen alkeiskurssia ei saanut ratsastaa metriäkään => tarinoista tuli kovin sisällöttömiä ilman kurssia, koska loppuen lopuksi harva ymmärtää, että hevosenhoitajan työtä on nimen omaan hoitaa sitä konia. Ei ratsastaa sillä. Sen tekevät aivan muut henkilöt - ja kysehän on nyt sitten nimen omaan tonnien arvoisista kilpahevosista, eikä niistä naapurissa asuvista lemmikeistä.

Mutta tätä nyt pitää miettiä. Nyt kuitenkin ensin yritän päästä kouluun lukion jälkeen: ehkä oikea elämäni sitten kuitenkin on karvan verran tärkeämpää, kuin Erkinheimon lohduttomat, hoitajattomat, itkevät hevoset.