Piirtäminen virtuaalihevosille, 050212

Olen aina ollut ihan ok, ihan normaalitasoinen piirtäjä, kun on omaan ikäluokkaan verrattu. En ole koskaan ollut paras, mutta en surkeinkaan. Enemmän olen kuitenkin tykännyt aina maalata. Iskä osti minulle halvat öljyvärit, kun olin suunnilleen kahdeksan, ja siitä sitten olen lähtenyt öljyvärivälineistöäni pikku hiljaa omalla rahalla ja joulupukin avustamana parantamaan. Minusta on tullut aika hyvä maalari - mutta mitään samantasoista en saa aikaan tusseilla, puukynillä, lyijykynillä, hiilellä... ... ... ... En ole piirtäjä.

Mutta piirtämään voi oppia. Olen kaksi vuotta tarkoituksella piirtänyt paljon hevosia. Aloitellut pääkuvista sivultapäin, jatkanut tavallisiin rakennekuviin jne. Hevoseni eivät ole olleet rakennekukkasia. Ne olisivat hävinneet PKK'ssa joka ikisessä luokassa. Maalatut hevoset olivat aina parempia...

Noin puoli vuotta sitten hevoset alkoivat ottamaan asentoja. Rakennekuvissani ne eivät vain pällistelleet. Joku näytti laiskalta lepuuttaen takajalkojaan, joku seisoi vinossa, joku oli tosi jännittynyt. Hevoseni oppivat pukittelemaan, nousemaan takajaloilleen myös edestä ja takaa kuvattuna, laukkaamaan kohti kameraa... Oli ihan sairaan siistiä huomata, että tässä kuvassa on nyt kaikki perspektiivejä myöten kohdillaan, ja tämä on tarpeeksi hyvä jopa virtuaalihevoselle. Täydellistä jälki ei tietenkään ole, mutta ehdottomasti jo hyvää.

Viime joulun aikaan piirsin paljon, ja vasta silloin hevoseni oppivat ottamaan ilmeitä kasvoilleen. Niistä tuli hitusen sarjakuvamaisia, kuitenkin realistisia. Ne oppivat nukkumaan, irvistelemään, haistelemaan tammojen perään, uhittelemaan, innostumaan ja raivostumaan kokonaan. Olen todella tyytyväinen uusiin paintteihini, joita olen piirrellyt joulusta saakka. Osalla on toki ihan tavallisia rakenne- ja pääkuvia, mutta melko suuri osa on jo muutakin. Ne nukkuvat kuvissaan, piehtaroivat, kaatuvat pikkuvarsoina vauhdista, nautiskelevat harjailusta, ja jopa joutuvat totaalisesti pakokauhun valtaan kun säikähtävät. Se on uskomattoman siistiä.

Kun piirtää virtuaalihevoselle, omistaa sen kokonaan. Vasta silloin. Jos tahtoo herasilmäisen, isomerkkisen, raskasrakenteisen suokkinsa uhittelemaan kuvassaan mustalle tähtipäiselle lämminveriselle, jolla on takajaloissa pitkät sukat ja vanha arpi kyljessä, en usko, että kukaan sellaista kuvaa hevosensa elinaikana löytää tai ottaa. Mutta se tilanne on silti mahdollinen piirtämällä. Piirroshevoset saa tekemään ihan mitä tahansa. Aluksihan harjoittelu on tylsää: rakennetta rakenteen perään, mallista ja ilman. Mutta lopulta se kuva onnistuu koska tahansa ensin tarpeeksi hyvin ja lopulta täydellisesti.

Koko piirtäminen ja maalaaminen muutenkin on kuin omistaisi koko maailman. Jos keksii jotain, sen pystyy näyttämään muille, ja sen saa ikiomaksi ihan konkreettisesti, eikä vain ajatuksissaan. Eikä se tosiaankaan koske vain virtuaalihevosia, vaan myös Jack Sparrowta, Marilyn Monroeta, uutta ihanaa kirjahyllyä, dinosauruksia ja maailman ihanimpia korkokenkiä.